Uusi vuosi. Uusi minä – vanha klassikko.

Uusi vuosi. Uusi minä. Tätä kliseetä ei vain voi sivuuttaa.
Tottahan se onkin – en ole lähellekään enää sama nauta kuin vuosi sitten. Raskaushormonien aiheuttamat henkiset hankaumat ovat vain vaihtuneet vauvavuoden vastaaviin.
Onni, ilo ja kiitollisuus on kuitenkin tarpeeksi suuressa roolissa hengittääkseni.

Tänä vuonna tapahtuu niin paljon kivaa! Tuntuu siltä. Ja päätin niin. Mutta koska tunnepuoleni on yhtä stabiili kuin VR:n talviaikataulu, ei se kerro juuri mitään. Luotetaan siis varmuuden vuoksi päätökseen.
"Elä kuin viimeistä päivää" – tätä olen yrittänyt noudattaa aina. Vähän liiankin kanssa. Ja tällä myös jatketaan.

Tähän vuodenaikaan liittyy paljon pakollisia ajatusleikkejä. Haaveilua ja haaveiden toteuttamista. Konvehtirasioiden sulkemista ja treenikassien avaamista. Itsensä hyväksymistä.

Olen sitä tämän päivän muotimassaa, joka haluaa rakastaa itseään sellaisena kuin on. Kaikkine kilometreine. Vielä en ole tuupannut instagramiini totuudenmukaisia otoksia synnytyksen jälkeisestä takakontista terttutarhoineen, mutta on tapoja muitakin. Vaikka päinvastaisia.

Tässä olen minä. Meikattuna. Täynnä filtteriä. Silti minä.
Miksi työnnän tätä epärealistista paskaa instagramiini?
Koska pidän tästä paskasta.

Rakastan kuvia ja kuvaamista. Muidenkin kuin itseni – luonnollisesti. Ihmisiä, maisemia, lapsia, kahvia. Mitä persoonallisempi kuva, sitä parempi. Kunhan ei lirvahda taiteen puolelle. Siitä en ymmärrä piiruakaan. Sanovat, että hullut ovat yleensä neroja tai taitelilijoita. Omalla kohdallani kummankaan kohdalla ei voittoa.

Mitä kuvaamiseen tulee, pyrin olla noudattamatta mitään tiettyä kaavaa. Enkä siihen itseasiassa pystyisikään. Kaavat eivät ole minua varten. Se kuvataan, mikä mieleen juolahtaa. Se julkaistaan mitä irtoaa. Luojalle kiitos edes jonkin sortin ajatussuodattimesta.

Kuvaaminen on myös haave ja harrastus, jossa haluan kehittyä. Kokeilla uutta. Inspiroitua.
"Vain itseäni varten" – silkkaa paskapuhetta. Jos kuvat olisivat vain itseäni varten, säilyttäisin ne henkilökohtaisella disketilläni. Yksityisesti.
Nyt voin jakaa kuvia. Kokea niistä ilmaantuneita mielipiteitä. Ajatuksia. En kuitenkaan niin runsaasti, että pyllistäisin kameralle. Vaikka olisihan siinä kieltämättä jutun juurta.

Sääli, ettei keskittymiskykyni riitä oppimaan kuvauksen tekniikkaa.
Vaikka tekniikka kai se on sekin, että työntää kameran aviomiehen syliin ja kehoittaa virittämään asianmukaiset säädöt. Tämäkin tekniikka tosin vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä ja saattaa johtaa toisinaan (=usein) niin sanottuun "harkitsemattomaan takaisinvetoon".
Joka taas johtaa varatekniikkaan, jossa säädetään nappulat fiiliksellä ja toivotaan parasta.

Hetken jouduin tässä itsekin miettimään, että mitä ihmettä mä nyt blogiini taas suollan ja mistä syistä, mutta alkuperäinen ajatukseni taisi liittyä haaveiden konkreettiseen listaamiseen.
Eihän se ihan nappiin mennyt, mutta tulinpahan kertomaan edes yhdestä mielenkiinnonkohteestani.
Olkaa hyvät. Teette tällä informaatiolla varmasti paljon.
<3

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi" - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi kertaa tavattiin. "Ylimielinen" oli vain yksi niistä vähemmän imartelevista adjektiiveista, jotka aktiivisesti sijoittuivat piipahtamaan ajatusteni kukkulalla tuona päivänä.

Vaikka adjektiivit toisiamme kohtaan eivät kirjaimellisesti kohdanneet, voisin sanoa tunteen olleen kuitenkin vivahteeltaan molemminpuolinen. Tarina kertoo, että olin "nätimpi kuin kuvissa, mutta ei vittuakaan kiinnostanut". Juttujeni taso ei yltänyt lähellekään hänen vaalimaa tasoaan.

Uudet työmahdollisuuteni toivat meidät kuitenkin yhä uudelleen välittömään läheisyyteen ja aloin pienin askelin päästä väkisinkin lähemmäs tätä käsittämätöntä hahmoa. Aikamoinen vainukoira sai olla ymmärtääkseen kyseisen lajin häpeilemätöntä sielunelämää. Lisähaastetta antoi jokainen suusta pullahtava nokkela lause, joka sai tasapainottelemaan valinnasta huumorin ja toden välillä. Tämä mies oli täysin lukukelvoton.

Siinä oli taikuri itsekin ihmeissään, kun lopulta myönsin itselleni ihastuneeni tähän vaikealukuiseen yksilöön. Vielä enemmän ihmeissäni sain olla paluuviestin sisällöstä, vapautettuani kiintymykseni viestin muodossa. Takaisin lennähti vain kaksi sanaa: "Ymmärrän. Hyvin."
Siis mitä helvettiä? Ymmärtää että pidän hänestä? Koska on omastakin mielestään niin vastustamaton?
"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi" - ja olimme taas lähtöpisteessä.

Todellisuudessa tämä sanaseppo oli tarkoittanut ymmärtäneensä tunteitani, jotka tuntuivat tutuilta. Hämmentäminen vain sattuu olemaan hänen erikoisalaansa.

Olen nyt katsonut aitiopaikalta tätä kävelevää näyttämötaidetta melko monenlaisissa tilanteissa ja on myönnettävä, että tällaiselle alati ventovieraillekin juttua porisevalle nartulle on ollut käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, miksi joku ei haluaisi antaa itsestään miellyttävää ensivaikutelmaa? Itsehän virittäydyn ensikohtaamisilla helposti aivan ylenpalttiseen ilotilaan, jotta ei kellekään vain jäisi epäselväksi olevani positiivinen ihminen. Tai ainakin haluavani olla sellainen.
Elämäni mies ei koe tarvetta tällaiseen teatteriin. Pääosin muistaa hyvät tavat ja esittäytymisen, mutta hymyä on turha odottaa. Ellet sitä luontaisesti ansaitse.

On kohdattu tilanteita joissa tekisi mieli selittää, miten hieno, rakastava, lämmin, viisas, luotettava, ja tunteikas mies (ja isä) tuon vakavan (/vittumaisen) ja hiljaiseksikin luokiteltavan kuoren alla asuu. Tai tilanteita, joissa olen loukkaantunut vähäisestä julkisesta kommunikoinnista. Tähänkin löytyi viilipytyltä aviomieheltäni tunteita herättävä vastaus:
"Oletko sinä, vaimoni tavoitetila johon kaikkien pitäisi pyrkiä?"

En helvetissä!
Minä – ALATI SINKOILEVA HOPLOP!
Älkäämme hyvän tähden tähdätkö siihen.

Ja totta on sekin, että mitä ihmeen merkitystä sillä on, mitä joku elämääsi aktiivisesti kuulumaton henkilö on mieltä? He ketkä ovat läsnä, tulevat kyllä näkemään myös sen todellisen olemuksen. Ja vain he sen myös ansaitsevat nähdä.

Ja mieleenhän voi jäädä monella tavalla. Ja siitä kertokoon eilinen visiittini Starbucks-kahvilassa.

Kelpo vaimona ajattelin ilahduttaa aviomiestäni erikoiskahvilla. Kahvistaan ÄÄRIMMÄISEN tarkan aviomiehen kouluttamana yksilönä tein tilauksen viehättävälle kahvineidille jännityksellä, mutta täsmällisesti:
"Tall-kokoinen latte, täysimaidolla, extrashotilla ja christmasblendillä."
Yllätyksekseni kahvineiti nosti katseensa muistiinpanoistaan ja kysyi: "Tuleeko kahvi kenties Aapeli nimiselle henkilölle?"
Minun nimeäni hän ei toki tiennyt, koska emme ole tainneet juurikaan tavata.
Herää kysymys, onko aviomieheni jäänyt mieleen hyvässä vai pahassa.

Ensin veikkasin vahvasti pahaa, hänen alati kouluttaessa alan kuin alan ammattilaisia tiskin väärältä puolelta. Mutta on olemassa myös mahdollisuus, jossa nämäkin leidit ovat ansainneet piirun verran iloa panssarin alta.

Teorioita on monta, mutta on todettava ettei ole laisin syyttäminen, mikäli aviomies kävisi ensisijaisesti hellimässä sieluaan hymyn kera näillä lukemattomilla kahvireissuillaan.
Otaksun viehättävien kahvikottaraisten tuottavan aavistuksen nalkutusvapaampaa kahvitarjoilua kuin vaimon kanttiinissa on viimeaikoina nähty.

Terkkuja vain sinne tytöille. Aapeliltakin, otaksun <3

Mutta miksi kirjoitan aviomiehestäni juuri tänään?
Koska lupauduin tasan vuosi sitten (meille tyystin tuntemattomien) todistajien läsnäollessa viettämään loppuelämäni tämän ainutlaatuisen hahmon turvallisten käsivarsien ympäröimänä.
Astelimme avioliittoon romanttisesti rojuinemme, halki turvaporttien ja läpivalaisun. Oi sitä rakkauden huumaa Helsingin Käräjäoikeuden haudanhiljaisessa pytingissä.

Vuoden kokemuksella kuitenkin sanottakoon – elämäni paras päätös.
Kiitos rakas, kun olet niin hyvä. Ja siinä. Mies täyttä kultaa.
<3

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan periodi jatkaakin yhä kulkuaan. Aloittakaamme siis sillä ja päättäkäämme onnelliseen – vahingoniloiseen loppuun.

Perheen nuorimpaan rantautunut kuume vei sieluni muutamaksi päiväksi melko syviin vesiin. Kun päivät täyttyvät rääpäleen loputtomasta ja lohduttomasta itkusta, on kaitsevan aikuisenkin psyyke koetuksella. Aviomiehen työreissu Ouluun tosin sattui hänen mielenterveyden kannalta erinomaiseen saumaan.

Kun lapsi huutaa. Ja huutaa. Ja huutaa. Sitä yrittää kaikin voimin tulkita näitä melko yksitoikkoisia –joskin raskaita, tuntemattomia signaaleita. Kun huutavaa lasta on ravittu, lääkitty, lohdutettu, eikä kommunikointi yhäkään näytä tuottavan haluttua tulosta, on kynnys luovuttaa lähes olematon. Olematon kynnys nostaa kädet ilmaan ja todeta, että musta ei ole tähän.

Kolme päivää vietin pääasiassa yksin ja olin loppu. Unohdin käydä suihkussa. Tai ehkä en jaksanut. Mistä näistä tietää. Mietin, miten yksinhuoltajat suoriutuu? Tai ylipäänsä elää ja hengittää?
Olen ollut vahvasti myös sitä mieltä, että onni on jokaisen ihmisen valinta ja vastoinkäymiset tulee voittaa tahdonvoimalla. Se on päätös, jossa voit katkeroitua ja jämähtää tai mennä eteenpäin.

Omalla kohdallani se vaati rahtusen kohonnutta ruumiinlämpöä ja koko mielenterveys oli tipotiessään. Valinta onnesta sai pitää tunkkinsa ja minä piehtaroida hauraudessani.
Että "se joka haukkuu, on ite." Kikkelis kokkelis.

(Tässä kohtaa on annettava iso kiitos ystävälle, joka ojensi auttavaa kättänsä kun sitä eniten tarvitsin. Kiitos Kata <3)

 Viimeisenä aamuna olin samaan aikaan helpottunut illalla kotiutuvasta aviomiehestä ja toisaalta taas vailla ymmärrystä, kuinka selvitä sinne asti. Aviomiehen tiedustellessa jaksamistamme, lähetin hänelle kuumeisen huutoa sisältävän ääniviestin. Ikäänkuin toivoen, että täten ajomatka Oulusta Helsinkiin tiivistyisi vaikka palttiarallaa muutamaan minuuttiin. Ei tiivistynyt, ja silti selvisin.

Vaikka aviomies on kotiutunut ja lapsenkin ruumiinlämpö normalisoitunut, mielenterveydestäni ei voi sanoa samaa. Harteillani painaa väsymys, stressi ja loppuneisuus. Aviomies tiesi myös kertoa, että ennen puolin ja toisin tapahtuva vittuilu tuo näinä päivinä hymyn sijasta mielenosoituksellisen tuhahduksen.
Ruokavalioni on varsin omaa, ainutlaatuista kakkosluokkaansa ja reuhka tippuu päästä.

Viimeinen herätys tapahtui aviomiehen kirjoittaessaan viestin: "Sitä päivää odotellessa, kun aivan kaikki ei ole perseestä." Viestissä oli riski herneen luiskahtamisesta vaimon kärsään, mutta todellisuudessa tämä herätys oli juuri se mitä tarvitsin. Ja juuri tällaista suorasanaisuutta myös rakastan.

Nyt tunkki on otettu takaisin omaan käyttöön ja päätös onnesta nostettu pöydälle. Tarvitsen vain hitusen haaveita, turkasen terveellistä ruokaa, läjäpäin liikuntaa sekä rahtusen rakkautta ja riemua. Jälkimmäistä pukkasikin aivan hiljattain täysin pyytämättä matkalla mökille.

Jonotimme huoltoasemalla tankille ja vuoromme koittaessa kiilasi juuri paikalle kurvannut Audi häikäilemättömästi ohitsemme. Koska aina on mahdollisuus viattomaan vahinkoon, annoimme  lempeitä signaaleja erheestä. Nuori audimies hymyili tyytyväisenä partaansa ja hieman kyydissä olleiden kavereidenkin partoihin vailla aikomusta pahoitella tai väistyä.

Pääsimme kuin ihmeen kaupalla vastapäiselle tankille samaa maksupäätettä käyttämään. Tyynen rauhallinen aviomieheni nousi autosta ja tiedusteli ykkössijan kähveltäneeltä mieheltä: "Oletko kusipää luonnostasi, vai vain tänään?"
Mies piti kylmän viileän hymynsä visusti parrasansa, maksoi ja lähti pistoolia kohti. Aviomieheni saavutettua maksupäätteen, oli painike "tapahtuman keskeytyksestä" houkuttelevasti läsnä. Enempiä analysoimatta, aviomiehen sormi ajautui liipasimelle.

Audimies esitti kylmän viileästi tankkaavansa, vaikka pistooli pumppasi korkeintaan pyhää henkeä. Tippaakaan bensaa ei tankkiin lirvahtanut. Toisin kuin meidän tankkiin, joka täyttyikin sopivasti sillä aikaa, kun audimiehen parrasta pilkotti enää häpeä, hänen palatessa kokeilemaan toistamiseen onnea maksupäätteen kanssa.

Kyllä teki harmiton hauskanpito iloiseksi. Suomalaisesta liikennekulttuuristakin tutun provosoitumisen kautta tietysti.
Onnea on aviomies jolla on pokkaa sivaltaa. Myös vaimoa.

P.S. Kuvassa aito mökkihenkilö Ikeapussineen päivineen. Tunnetaan myös tämän tekstin "vaimona."
Sama narttu.

Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.

Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason vaatimalla tavalla, tiivistin sen jotakuinkin sanoihin: "V***u mä en jaksa tätä." Aviomiehen verkkaampi versio tästä iltasadusta kuului jotakuinkin sanoin: "Oisko hetki aikaa keskustella unikoulusta? Koska se on sellainen opinahjo johon sä pääset ihan just."

Näinä pimeinä aikoina erehdyimme myös lykkimään rattaat ravintolapöytään, jossa olimme täysin kyvyttömiä ymmärtämään matkustajan yllättävää väsykiukkua, puhumattakaan keinoista joilla tällainen sätkivä hahmo taltutetaan julkisella paikalla muita häiritsemättä. Tai ylipäänsä. Emme olleet  lainkaan tottuneet tällaiseen tilanteeseen, koska lähes puhkeamaton vauvakupla oli ollut niin hymytiivis. Konsultoimme toisiamme pysyen suppeassa aihepiirissä: "Mitä nyt" ja "en minä tiedä."

Tekemäni gallup aiheesta "kuinka saatte vauvanne nukahtamaan" tuotti noin 80% yksimielisen tuloksen: "tissillä." En yleensä ole muiden munkeista moksiskaan, mutta tällaisena epätoivon hetkenä tunsin lievän katkeruuden lehahtavan luokseni. Kirottu syövän saastuttama meijeri!
Olivat tarjolla kaikki ne nuoruusvuodet. Isosti. For nothing!
Tähän ne kannut on tarkoitettu ja luotu! Missä ovat kun niitä tarvitaan?

Ja sitten taas muistan, miten ehtivät toimittaa kunniallisesti lypsyvirkaa kahden ensimmäisen kanssa ennen kuin vietiin. Ja sitten olen taas onnellinen että vietiin. Että voin nyt olla tässä joutavia jaarittelemassa.
<3

Pilvinen kausi on nyt siis näillä näkymin kuitenkin ohi ja vauva taas oma itsensä. Joskin on muuttunut nelivedoksi. Konttaamaan oppinut ohjus työllistää enemmän kuin osasin koskaan kullitetuissa muistoissani kuvitellakaan. Tämä taas tarkoittaa uupuneen kotiäidin silmissä vähemmän taukoja, enemmän seremoniaa. Joka taas johtaa oman ajan maksimointiin = yövalvomiseen. Ja niin meillä on hyppysissämme vanha kunnon horrospyörä.

Mutta "päivääkään en vaihtaisi." 
Niin kuuluu sanoa. Vaikka monta päivää toisinaan tekisikin mieli vaihtaa. Mutta vaikka päiviä vaihtoon laittaisinkin, niin tätä valloittavaa vatipyllyä en koskaan.
<3

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.

Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."

Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut. 
Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 

Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin syntymäpäiville – toisin kuin omani. 
Lienee selvää, että aviomiehelle nasahti sillä samaisella sekunnilla syntymäpäivien hakuvuoro. Lupasi ilmaantua paikalle poikani "ilkeänä äitipuolena."

Tämä on mun arkipäivää. Verbit "tähdätä, sekoilla, säätää, unohtaa, pyrkiä, epäonnistua, yrittää" ja taas unohtaa. Ne on tätä jokapäiväistä elämää. Vilahtaa siellä joskus myös verbi "onnistua." Siitä hetken huumasta tulee kertakaikkiaan hieno tunne.

Moni kuitenkin ajattelee – osa sanookin – että keskity nyt hyvä nainen!

Keskittyä. Syventyä. Paneutua. Kohdistaa huomionsa. Helvetin vaikeita kaikki!  Mikään näistä ei ole valinta. Toisin kuin nämä vierestäni hupenevat juustonaksut. 
On käsittämätöntä että multa on vienyt vuosia ymmärtää tämä poikani kohdalla, vaikka olen itse aina ollut tällainen epävakaa – ennalta arvaamattomaan suuntaan sinkoileva roomalainen kynttilä. 
Tässä on ehkä vain se vissi ero, ettei omat vanhempani koskaan tehneet haasteistani ongelmaa. Antoivat rikkaruohon rehottaa. Minä kiitän. Te voitte syyttää <3
Ja aviomies kärsiä.

Ei tarvitse mennä montaa päivää taaksepäin, kun keskittymiskykyni teki tepposet pakettiauton ratissa unohtaessani ajoneuvon jatkuvan vielä hyvän matkaa selkänojani takaa. Rattia kääntäessä alitajuntani kuvitteli kenties kuljettavan mukanaan pelkkää etupenkkiä, betoniesteen muistuttaessa myös pakettiauton tavarankuljetukseen tarkoitetusta alueesta. Metrin matkalta "hipaistu" peltitatuointi söi myös auton aktiivikäyttäjän fiilistä.

Edes vaimon lohduton – joskin täysin aito – hysteerinen itkukaan ei murtanut paikalle rantautunutta, kylmän viileää aviomiestä. Ei edes katseen verran. Aviomiehen aikansa puuskuteltua ja lopulta murruttua, sanoi hän vaimolleen lohdulliset sanat: "Et sentään tappanut ketään."

Jälkiviisaus toi mieleen jokaisen syöpämuijan takuustrategian, joka olisi pitänyt ymmärtää käyttää epätoivon hetkellä: "Kun mulla oli se syöpäkin..."

Mutta kai senkin viimeinen käyttöpäivä alkaa olla täynnä. 
Tasan VIISI vuotta sitten kaikki alkoi. Ja aikansa kutakin. 
Mä hengitän. Helvetin moneen suuntaan, mutta hengitän <3

Tämäkin tässä ja sinäkin siinä.

Tekisi mieli taas kauhistella että mihin tämä aika oikein hupenee, mutta kyllähän sen tietää mihin se menee. Elämään se menee. Jopa niin muhkeasti, että yöunetkin jäävät vähäisiksi. Milloin vauvan, milloin inspiraation tähden.

Onnea on kuitenkin päivisin nukkuva vauva. Tai miten sen nyt ottaa. Milloin nukkuu ja milloin ei. Koen kuitenkin saavani lopulta riittävästi unta ollakseni olemassa. En välttämättä henkisesti täysin läsnä, mutta olemassa. 

Täyttääkseni lupauksiani, olemme keskellä puolivuotisparisuhdepäivityksen aikakautta. Ja puolella vuodella viittaan nyt menneeseen vaippaperiodiin.
Vielä tovi sitten olisin päivittänyt jo synnynäiseen luonnekuvaukseeni uutena havaintona "nalkuttava nauta" mutta nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen toipumassa tämän tyyppisestä sähkökatkosta. Asiaa ei ole vielä vahvistettu miehen näkövinkkelistä, joten mitätöitäköön tämä luonnekuvaus vielä varauksella.

Jostain syystä tällä mainitsemallani – karjaeläimeenkin viittaavalla – jaksolla oli hämmentävää huomata odottavansa aviomiestä kotiin kuin kuuta nousevaa ja hänen lopulta astuessaan kotiovesta sisään odotti kotona vaimo sormi ojossa tähtäämässä epäkohtia, joihin niin valtavasti kaipaisi miehistä panostusta. Tai ei edes miehistä. Ihan vaan panostusta. "Tämäkin tässä ja sinäkin siinä."
Suomalaisen miehen räkäinen, kaljanhuuruinen: "Nälkä lähtee syömällä ja vaimo juomalla" -sanoma alkoi kajahdella päässä oivaltaessani mihin tämä johtaa. 
Enkä viittaa aviomiehen haluun alkoholisoitua vaan haluun rajoittaa vaimoaika minimiin.

Jakso oli lyhykäinen (tähänkään en ole saanut vielä aviomiehen täyttä vahvistusta) ja siitä selvittiin. Osasin katsoa peiliin ja pyytää anteeksi. Ja vedota hormooneihin. Ja lyhyisiin yöuniin. Ja aiheesta täysin poikkeaviin asioihin. Sain anteeksi. (Pitäisiköhän tämä vielä aviomieheltä varmistaa...)

Pohdin syitä miksi juuri tuo mies tekee mut umpionnelliseksi. Koska hän (nyt puskee vähän siirappia)  rakastaa, kunnioittaa, luottaa. On rehti, hauska, komea ja luottokelpoinen. Käsittämätön "bull shit" -veteraani. Keplottelee kirkkaanvalkeat sepitykset sadasosasekunneissa asiasta kuin asiasta niin ettei valehtele, mutta onnistuu puliveivata huolella. Omaksi edukseen tietysti. Joku voisi pitää tätä heikkoutena, mutta kyllä tämä meillä lykätään suoraan vahvuuksien lippaaseen.

On siis selvää, että haluan antaa vähintäänkin vastaavaa rakkaudenriemua myös takaisin. Olemalla kelpo vaimo kaikkine samoine ominaisuuksine. Bull shit -asiantuntemusta lukuunottamatta. 

Tapahtuipa hiljattain Tallinnaan johtavan pika-aluksen tanssiravintolassa opettavainen ja silmiä avaava tilannekin. 
Kaksi herraa vaimoinensa istuivat kuivin suin pöydän ääressä kun toisen herran suuta alkoi napsaamaan. Tästä alkoi kiivas neuvottelu vaimojen kanssa mahdollisuuksista hakea suun kostuketta.   Neuvottelun ensimmäinen erä johti tilanteeseen, jossa herrat saivat hakea yhden oluen puoliksi. Lienee selvää, ettei lopputulos miellyttänyt neuvottelun kaikkia osapuolia, jolloin toinen vaimoista jousti sopimusehdoissa sen verran, että oma olut maksaisi aviomiehelle julkisen paritanssin laivan parketilla. Aviomies nousi sanaakaan sanomatta ja lähti kohti baaritiskiä, jolloin vaimo teki viimehetken muutoksen sopimukseen: "Masa. Jos otat oman, se tekee sitten kaksi tanssia!"
Aviomies palasi baaritiskiltä yhden juoman kanssa ja asetti sen kohteliaasti herrojen väliseen puolimatkaan. Yhdessä hörppivät ja pohtivat, että olisipa kaksi lasia.

Kerroin aviomiehelleni tämän kokemuksen pohjalta, että mikäli ikinä koskaan tämä avioliitto saavuttaa nähdyn pisteen, voi hän hyvällä omalla tunnolla heilauttaa kättänsä lähdön merkiksi.

Jos jotakin positiivista, niin se tässä kivenkovalla luottamuksella varustetussa kompleksissa on kaikkein parasta, että tilivelvoite on vapaaehtoinen. Esiintyy enemmänkin taipumuksena ja haluna keskustella oma-aloitteisesti. Tästä mää pidän.

Tulipahan loristua, mutta semmosta se on.

Jos otat, et aja - näitäkään koneita.

Oi miksi ne voimakkaat tuulenpuuskat käy vuorenhuippuun juuri keskellä yötä?
Siitäkin huolimatta, ettei menneet ompelutyöt lippapipoineen ole tuoneet (tämän helvetin lipan lisäksi) haluttua lopputulosta, on ompelutarmo pysynyt vahvasti keskuudessamme eikä yrityksen puutteesta ole ollut pulaa.
Lupauduin muutama päivä sitten kaverin kanssa parille iltavikkelälle paikalliseen kuppilaan. Samaiselle päivälle osui myös uusien kankaiden toimituspäivä. Tämä johti tilanteeseen jossa iltavikkelien jälkeen otin muutaman tunnin unta ja heräsin keskellä yötä, klo 03.00 täysin virkeänä – inspiraatiota täynnä – hypistelemään uusia riepujani. 
Pienessä hippurassa monikin asia vaikuttaa hyvältä idealta, joten päätin siinä yön pikkutunteina pestä kankaat ja leikellä sillä aikaa kaavatkin valmiiksi. Olisin toki alkanut hurruttelemaankin, jos markettikoneeni sinfoninen värähdys ei herättäisi koko kylää. Ehkä ihan hyvä. Jos ompelen selvinpäinkin lippapipon lipan päälakeen, lienee itsestäänselvää, ettei parin iltavikkelän jälkeen saa ajaa – näitäkään koneita.

On pakko nostaa jälleen (lipatonta) hattua aviomiehelle, joka on antanut kaiken tukensa ja uskonsa uudelle harratukselleni. Osallistunut myös piirun verran – kenties kehityksen toivossa –  ostamalla yllätykseksi vaimolleen "Paapiin kaavakirja lapsille" -teoksen. Ihana kirja kertakaikkiaan ja voin pienten lasten vanhemmille lämpimästi suositella. Olin jo täysin vakuuttunut, että kohdallani osuvampi teos olisi "Piipaan kaavakirja pöpille" kun minun kaltaisesta, lukemaansa ymmärtämättömästä personaasta on kyse. Mutta ei. Olen edistynyt. Tai sitten Paapiin kaavakirja on todella suunnattu lapsille.


Tänään on juhlapäivä. Uusin naperotuotanto täyttää huikeat 5 kuukautta. On itsestäänselvää todeta, että aika on mennyt vauhdilla. Niinhän se menee. Elämä.
Kaikki ennakkoajatukseni, pelkoni ja jopa realistiset odotukseni siitä, onko minusta vielä tähän – on osoittautunut vääräksi. Olkoonkin epävakaat yöunet, oman ajan puutostilat ja huomattava sylivelvoite runsas osa tätä elämäntilannetta, se on kaiken arvoista. Jopa ihanaa!
Joskin meillä on niin käsittämättömän fantastinen tukiverkko, ettei tämän kaiken helppous ja arvokkuus juonna yksin omaan vain meidän hyppysistä. Kyllä niillä auttavilla lainasyleillä on ollut käsittämätön voima. Eikä tällaisen tiimin hyöty ja rikkaus kohdistu vain uupuneiden vanhempien sielunhoitoon. Kyllä siinä rikastuu myös jälkeläinen ja tiimin jäsenet itse.
Ja sen vaan sanon, että koen tämän nyt vimppa viimeisen kerran ja aion kokea sen niin ettei tarvitse sitten jälkikäteen miettiä, miksi en ollut läsnä.
Myös isompani pääsevät osingoille läsnäolostani ja se lienee myös suuri bonus <3

Paljon olisi muutakin asiaa mielen päällä, mutta kerrankin kankaiden sijaan mielessä pyörii univelat. On tartuttava tilaisuuteen ja lirvahdettava kerrankin vielä ihmisten aikoihin unikosmokseen.
Hyvää yötä <3

P.S. Tein Paapiin kankaista tuon rääpäleen päällä olevan bodyn. Voin vakuuttaa, että siinä ei ole lippaa. Ei edes pyrstössä.

Uusi vuosi. Uusi minä – vanha klassikko.

Uusi vuosi. Uusi minä. Tätä kliseetä ei vain voi sivuuttaa. Tottahan se onkin – en ole lähellekään enää sama nauta kuin vuosi sitten. Ras...