tiistai 22. elokuuta 2017

Tämäkin tässä ja sinäkin siinä.

Tekisi mieli taas kauhistella että mihin tämä aika oikein hupenee, mutta kyllähän sen tietää mihin se menee. Elämään se menee. Jopa niin muhkeasti, että yöunetkin jäävät vähäisiksi. Milloin vauvan, milloin inspiraation tähden.

Onnea on kuitenkin päivisin nukkuva vauva. Tai miten sen nyt ottaa. Milloin nukkuu ja milloin ei. Koen kuitenkin saavani lopulta riittävästi unta ollakseni olemassa. En välttämättä henkisesti täysin läsnä, mutta olemassa. 

Täyttääkseni lupauksiani, olemme keskellä puolivuotisparisuhdepäivityksen aikakautta. Ja puolella vuodella viittaan nyt menneeseen vaippaperiodiin.
Vielä tovi sitten olisin päivittänyt jo synnynäiseen luonnekuvaukseeni uutena havaintona "nalkuttava nauta" mutta nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen toipumassa tämän tyyppisestä sähkökatkosta. Asiaa ei ole vielä vahvistettu miehen näkövinkkelistä, joten mitätöitäköön tämä luonnekuvaus vielä varauksella.

Jostain syystä tällä mainitsemallani – karjaeläimeenkin viittaavalla – jaksolla oli hämmentävää huomata odottavansa aviomiestä kotiin kuin kuuta nousevaa ja hänen lopulta astuessaan kotiovesta sisään odotti kotona vaimo sormi ojossa tähtäämässä epäkohtia, joihin niin valtavasti kaipaisi miehistä panostusta. Tai ei edes miehistä. Ihan vaan panostusta. "Tämäkin tässä ja sinäkin siinä."
Suomalaisen miehen räkäinen, kaljanhuuruinen: "Nälkä lähtee syömällä ja vaimo juomalla" -sanoma alkoi kajahdella päässä oivaltaessani mihin tämä johtaa. 
Enkä viittaa aviomiehen haluun alkoholisoitua vaan haluun rajoittaa vaimoaika minimiin.

Jakso oli lyhykäinen (tähänkään en ole saanut vielä aviomiehen täyttä vahvistusta) ja siitä selvittiin. Osasin katsoa peiliin ja pyytää anteeksi. Ja vedota hormooneihin. Ja lyhyisiin yöuniin. Ja aiheesta täysin poikkeaviin asioihin. Sain anteeksi. (Pitäisiköhän tämä vielä aviomieheltä varmistaa...)

Pohdin syitä miksi juuri tuo mies tekee mut umpionnelliseksi. Koska hän (nyt puskee vähän siirappia)  rakastaa, kunnioittaa, luottaa. On rehti, hauska, komea ja luottokelpoinen. Käsittämätön "bull shit" -veteraani. Keplottelee kirkkaanvalkeat sepitykset sadasosasekunneissa asiasta kuin asiasta niin ettei valehtele, mutta onnistuu puliveivata huolella. Omaksi edukseen tietysti. Joku voisi pitää tätä heikkoutena, mutta kyllä tämä meillä lykätään suoraan vahvuuksien lippaaseen.

On siis selvää, että haluan antaa vähintäänkin vastaavaa rakkaudenriemua myös takaisin. Olemalla kelpo vaimo kaikkine samoine ominaisuuksine. Bull shit -asiantuntemusta lukuunottamatta. 

Tapahtuipa hiljattain Tallinnaan johtavan pika-aluksen tanssiravintolassa opettavainen ja silmiä avaava tilannekin. 
Kaksi herraa vaimoinensa istuivat kuivin suin pöydän ääressä kun toisen herran suuta alkoi napsaamaan. Tästä alkoi kiivas neuvottelu vaimojen kanssa mahdollisuuksista hakea suun kostuketta.   Neuvottelun ensimmäinen erä johti tilanteeseen, jossa herrat saivat hakea yhden oluen puoliksi. Lienee selvää, ettei lopputulos miellyttänyt neuvottelun kaikkia osapuolia, jolloin toinen vaimoista jousti sopimusehdoissa sen verran, että oma olut maksaisi aviomiehelle julkisen paritanssin laivan parketilla. Aviomies nousi sanaakaan sanomatta ja lähti kohti baaritiskiä, jolloin vaimo teki viimehetken muutoksen sopimukseen: "Masa. Jos otat oman, se tekee sitten kaksi tanssia!"
Aviomies palasi baaritiskiltä yhden juoman kanssa ja asetti sen kohteliaasti herrojen väliseen puolimatkaan. Yhdessä hörppivät ja pohtivat, että olisipa kaksi lasia.

Kerroin aviomiehelleni tämän kokemuksen pohjalta, että mikäli ikinä koskaan tämä avioliitto saavuttaa nähdyn pisteen, voi hän hyvällä omalla tunnolla heilauttaa kättänsä lähdön merkiksi.

Jos jotakin positiivista, niin se tässä kivenkovalla luottamuksella varustetussa kompleksissa on kaikkein parasta, että tilivelvoite on vapaaehtoinen. Esiintyy enemmänkin taipumuksena ja haluna keskustella oma-aloitteisesti. Tästä mää pidän.

Tulipahan loristua, mutta semmosta se on.

perjantai 4. elokuuta 2017

Jos otat, et aja - näitäkään koneita.

Oi miksi ne voimakkaat tuulenpuuskat käy vuorenhuippuun juuri keskellä yötä?
Siitäkin huolimatta, ettei menneet ompelutyöt lippapipoineen ole tuoneet (tämän helvetin lipan lisäksi) haluttua lopputulosta, on ompelutarmo pysynyt vahvasti keskuudessamme eikä yrityksen puutteesta ole ollut pulaa.
Lupauduin muutama päivä sitten kaverin kanssa parille iltavikkelälle paikalliseen kuppilaan. Samaiselle päivälle osui myös uusien kankaiden toimituspäivä. Tämä johti tilanteeseen jossa iltavikkelien jälkeen otin muutaman tunnin unta ja heräsin keskellä yötä, klo 03.00 täysin virkeänä – inspiraatiota täynnä – hypistelemään uusia riepujani. 
Pienessä hippurassa monikin asia vaikuttaa hyvältä idealta, joten päätin siinä yön pikkutunteina pestä kankaat ja leikellä sillä aikaa kaavatkin valmiiksi. Olisin toki alkanut hurruttelemaankin, jos markettikoneeni sinfoninen värähdys ei herättäisi koko kylää. Ehkä ihan hyvä. Jos ompelen selvinpäinkin lippapipon lipan päälakeen, lienee itsestäänselvää, ettei parin iltavikkelän jälkeen saa ajaa – näitäkään koneita.

On pakko nostaa jälleen (lipatonta) hattua aviomiehelle, joka on antanut kaiken tukensa ja uskonsa uudelle harratukselleni. Osallistunut myös piirun verran – kenties kehityksen toivossa –  ostamalla yllätykseksi vaimolleen "Paapiin kaavakirja lapsille" -teoksen. Ihana kirja kertakaikkiaan ja voin pienten lasten vanhemmille lämpimästi suositella. Olin jo täysin vakuuttunut, että kohdallani osuvampi teos olisi "Piipaan kaavakirja pöpille" kun minun kaltaisesta, lukemaansa ymmärtämättömästä personaasta on kyse. Mutta ei. Olen edistynyt. Tai sitten Paapiin kaavakirja on todella suunnattu lapsille.


Tänään on juhlapäivä. Uusin naperotuotanto täyttää huikeat 5 kuukautta. On itsestäänselvää todeta, että aika on mennyt vauhdilla. Niinhän se menee. Elämä.
Kaikki ennakkoajatukseni, pelkoni ja jopa realistiset odotukseni siitä, onko minusta vielä tähän – on osoittautunut vääräksi. Olkoonkin epävakaat yöunet, oman ajan puutostilat ja huomattava sylivelvoite runsas osa tätä elämäntilannetta, se on kaiken arvoista. Jopa ihanaa!
Joskin meillä on niin käsittämättömän fantastinen tukiverkko, ettei tämän kaiken helppous ja arvokkuus juonna yksin omaan vain meidän hyppysistä. Kyllä niillä auttavilla lainasyleillä on ollut käsittämätön voima. Eikä tällaisen tiimin hyöty ja rikkaus kohdistu vain uupuneiden vanhempien sielunhoitoon. Kyllä siinä rikastuu myös jälkeläinen ja tiimin jäsenet itse.
Ja sen vaan sanon, että koen tämän nyt vimppa viimeisen kerran ja aion kokea sen niin ettei tarvitse sitten jälkikäteen miettiä, miksi en ollut läsnä.
Myös isompani pääsevät osingoille läsnäolostani ja se lienee myös suuri bonus <3

Paljon olisi muutakin asiaa mielen päällä, mutta kerrankin kankaiden sijaan mielessä pyörii univelat. On tartuttava tilaisuuteen ja lirvahdettava kerrankin vielä ihmisten aikoihin unikosmokseen.
Hyvää yötä <3

P.S. Tein Paapiin kankaista tuon rääpäleen päällä olevan bodyn. Voin vakuuttaa, että siinä ei ole lippaa. Ei edes pyrstössä.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Vaikea peikkovaimo

Se on nyt kaksi viikkoa oltu tienpäällä perinteisellä työfestivaalikiertueella. Raskas, mutta äärimmäisen hedelmällinen – jokavuotinen ajanjakso. Joskaan hedelmällisellä en nyt viittaa viime vuoden toukkatuotantoon, jonka lopullinen toteutus konkretisoitui tämän vuoden maaliskuussa. Tällaiset raskaan sarjan tuotannot eivät muodostu perinteeksi, eikä sellaisia täten ole budjetoitu myöskään tuleville vuosille. Kristallinkirkkaalla suomenkielellä se tarkoittaa, että vaikka viimeisin teos onkin kerrassaan onnistunut, lapsiluku on nyt täynnä.

Tänään koitti kotiinpaluu ja myös perinteeksi muodostunut reissukaiho nostaa taas päätään. Samaan aikaan on ihanaa palata kotiin, mutta ympärillä vallitsevan hälinän muuttuessa syväksi hiljaisuudeksi tulee väkisinkin aavistuksen tyhjä olo. Olisin voinut kuvitella heittäytyväni kotona ensimmäisenä sohvan syvimpään nurkkaan, mutta toisin kävi. Hyvä kun kengät sain pois jalasta, kun jo kuurasin keittiötä ja heitin kaapeista tilaa vieviä turhakkeita pois. Ei aavistustakaan, miltä reissun osa-alueelta tällainen neronleimaus tarttui mukaan mutta hyvä niin, sillä vastaavaa tuskin on kotvaseen käsillä.

Vauvakuplan kuljettaminen festariolosuhteissa toimi yllättävän hyvin. Ruisrock oli aavistuksen liian humalahakuista ympärillä olevan kansan toimesta, mutta Pori Jazz toimi huviretki -henkisellä konseptillaan sylikokoisen palleron kanssa erinomaisesti. Kiitos ja kunnia vauvakuplan hellästä huolenpidosta kuuluu kuitenkin festivaaliolosuhteisiin loistavasti mukautuneille lastenhoitajille <3

Vaikka mukanamme työreissussa kulkee vauvakuplan lisäksi yksi kappale avioliittoja, on tällaisissa olosuhteissa työmoodi parisuhdetta vahvempi voima. Tämä ja halipula johtaa toisinaan parisuhdereklamaatioon. Joskus rakentavaksi tarkoitettu palaute saattaa myös lirvahtaa pääportista täysin asiaankuulumattomassa valeasussa. Lue: Äkkipikainen kiukku ei mistään ja todennäköisesti kaikesta. 

Muuan iltana näin tapahtui, päästessäni odotetulle vapaalle ja saadessani liikaa viinin tuomia viestinnän vapauksia. Aamulla anteeksi pyytäessäni, tein myös kainon gallupin aiheesta: "Miksi juuri minä valikoiduin elämänkumppaniksesi" – johon mies totesi tyylilleen uskollisesti: "Hani, loppuviimein kaikista vaimoista tulee vaikeita – tai peikkoja."

Lienee siis täysin yhdentekevää, minkälainen vaimo on löydettäessä, koska lopputulema on aina sama. Vaikea peikkovaimo.

Festariolosuhteisiin kuitenkin vielä palatakseni, huomioitakoon kansan käsittämätön kyltymättömyys alkoholin sisimpään. Jalat alta vievä jano tuntui olevan valtaosalla. Seuraavana päivänä voi sitten miettiä, että oliko se paljon odotettu artisti hyvä. Tai edes läsnä.
Ja ei – minä en ole se harras täti rehuhattu päässä, joka paheksuu. Vaan se, joka vaan tuumailee sivusta ja mutisee partaansa.
Ja partahan mulla on. Mies osoittaa harva se päivä niitäkin haivenia. Tuli vain mieleen
<3

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Miksi, oi miksi?

Se on kevättä kumpareilla, kun kottaraiselle iski vaihdon tarve kuusen latvaan. Menin ja blondautin hiukseni. Edelliskerran vastaavanlainen päähänpisto kesti vain muutaman päivän, jonka jälkeen lähdin soveltamaan. Tällä kertaa keräsin blondikoriin päiviä kokonaiset seitsemän. 

Kaikki tapahtuu niin äkkiä yrittäessäni ohittaa marketin hiushyllyä, jonka värivalikoima saa prideviikotkin kalpenemaan. Niin upeita ja ihania variaatioita. Valitsin hyppysiini Lorealin Colorista Paint #rose blonde – värin. Häivähdys pinkkiä ja lämmin toive kellertävän värin perääntymiselle.

Kokeilin ensin pieneen testitupsuun ja ihastuin. Ryin koko lakeen.  Tahma päässä oli ihanan väristä. Odotukset korkealla. Vaan jotain tapahtui. Huuhteluveden mukana liukui sekä väri, kiilto että pohjavilla. Jäljelle jäi yhä kellertävä väri ja helvetin kuiva mäenharja.

Taas löydän itseni miettimästä, että miksi – oi miksi pitää aina haaveilla vähän enemmästä?

Tässä vaiheessa on hyvä vielä eksyä menneeseen ja aprikoida, että oispa vielä näin hyvinvoiva ruoska.
Kuvassa vallitseva rakkaus on kuitenkin onneksi säilynyt. Mitä nyt ottanut vähän osumaa vauvakuplan pohjatuulessa. Mutta pelkoja sen kariutumisesta ei ole.
Vaikka oma lauttamme keikkuukin vankan kölin päällä, kehoitan jokaista vauva-arjessa hoipertelevaa pariskuntaa kieltämään toisiltaan erouhkailut – tai toteutukset – vauvavuoden aikana. Tämä vaihe on ankara. Mitä sitä kieltämään.

Iltaisin tulee vaihdeltua varsin hilpeitä verukkeita puolin ja toisin, jotta vastuu yöheräämisistä siirtyisi  hyvällä omalla tunnolla avioliiton toiselle osapuolelle ja pääsisi itse livahtamaan vastuusta kuin koira veräjästä.

Epätoivoisimpien pyrkimysten on kuultu menevän jotakuinkin tämän suuntaisesti:
"Sulla on äitihormooneja. Sä hoidat lapsen ja mä hankin ravinnon. Mun pitää nukkua yö hyvin jotta jaksan juosta savannilla."

Asiasta kiusallisiin tilanteisiin, joita elämässäni tuntuu pulpahdella tuon tuosta.
Kävin poikkeuksellisesti "vieraissa" mitä kosmetologiini tulee – hovihenkilöni ollessa itse lomalla. Tarkoituksena hylätä naapurin pihan puolelle laajentaneet kulmakarvat.
Tiedättehän kauneushoitolat. Ne missä sisäänastuessa tulee se kliinistäkin kliinisempi tunne sekä paikasta, puhumattakaan putipuhtaasta kosmetologista itsestään. Ilmassa tuoksuu hempeät suitsukkeet ja pyhä huolellisuus. Itseä aina vähän hävettää oma homssuinen olemus ja saamattomuus.

Tällä kertaa heittäessäni itseni levyksi, hämmästeli kosmetologi välittömästi naapuriravintolasta pölähtänyttä tuulahdusta. "Jopas nyt tulee voimakas käry. Ei yleensä ole näin meidän tiloihin asti tullut."
Sillä samaisella sekunnilla ratkaisen aivopähkinän, jonka johtolangat osoittavat laverilla makaavaan kottaraiseen. Jälkikasvuni oli juuri ennen lähtöäni käräyttänyt kotona sen verran rikkaat ritarit, että palohälytinkin havahtui. On ilmiselvää, että kuljetin näiden varsin vauraiden ritareiden sielut vaatteissani tuonne kliiniseen temppeliin saakka. Otin vastuun ja tunnustin olevani syyllinen. Kävelevä lättysuitsuke.

Tähän hätään ei sen tähdellisempiä käänteitä elämässä.
<3

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Oisko siellä jotkut karnevaalitkin ollut.

Onhan tässä taas oltu ja menty. Nyt on taikuri itsekin ihmeissään, että mikä kohta tässä "äitiyslomassa" on sitä lomaa ja miten ikinä mä olen ehtinyt tämän kaiken aktiivisesti töissä ollessani? Päivittäisin termin esimerkiksi "äitivaiheeksi." Helvetinmoinen vaihe onkin kyseessä.
Päivät kuluu sukkelaan ja joka päivälle tuntuu olevan ohjelmaa niin paljon, että tällainen hetkessä eläjäkin on joutunut tarttumaan kalenteriin ihan tositarkoituksella. Ja kun jättää pieneksi hetkeksi tännekin kirjoittamatta, niin jo on niin paljon asiaa, ettei sitä edes ehdi enää yhteen postaukseen laittaakaan. Tai muista, mitä on menneessä historiassa tapahtunut.
Sen verran muistan, että olin polttareissa. Ja siitä sanottakoon sen verran, että on melkoinen etuoikeus saada jakaa kaason kruunu ex-miehen ja hänen morsiamensa häissä. Elämä on kuulkaa liian lyhyt turhaan draamaan. Suosittelen mieluummin ystävyyttä.
Se vaatii vilkaisun peiliin – ehkä kahdestikin, mutta on kaiken sen arvoista.
<3
Ihanat polttarit, ihana jengi.

Muistan käyneeni myös 70-luvulla. Siskoni miehen 40-vuotis juhlissa. Kaiken kaikkiaan onnistuneet karnevaalit. Löysin sieltä hiilenmustan aviomiehenikin. Toisin kuin tositilanteessa, tällä kertaa se oli rakkautta (tai räkänaurua) ensisilmäyksellä.
Vauvakuplassakin suhisee. Avauduin aiheesta jo henkilökohtaisella FB-sivullani ja riipasen nyt siitä mistä aita on matalin. Kopioimalla.

Rakastan päähänpistoja, projekteja, hetken huumaa. "Suonenvetoja" -kuten veljeni tapaa sanoa. Ennen kaikkea silloin, kun aikatauluksi on merkitty "heti" tai "nyt.". Suunnittelulla ei ole aikataulussa sijaa. Toissapäivänä keksin haluta ommella rääpäleelle vaatetta. Ilman kaavoja, kangasta tai pienintäkään aavistusta miten niitä tehdään. Ihana ystäväni, Tuija riensi apuun. Nopeasti. Tuntee minut. 
Toi kaavat ja kokemuksen. Kolmet ehdin surrutella ennen kuin projekti päättyi. Seuraava hanke lienee "saumurin elvytys" ja "mielenhallinnan perusteet." JUST kun kerrankin projekti lähti oikeasti tuottamaan muutakin kuin puhdasta ilmaa. Ei auta kuin jäädä iloitsemaan näistä Taaville helvetisti liian isoista housuista. 
Nyt saumuri on lankavehkeistä vastaavan "Hellevin" ensiapukeskuksessa. Juhannuksen jälkeen nämäkin karkelot jatkukoon. Jos nyt ei mitään uutta tuulenvirettä käy vuorenhuippuun.

Ihanaa jälkijuhannusta (kun en tätäkään ehtinyt ajoissa hoitaa.) Elkää hukkuko. Veteen tai vitutukseen.
Ja mahdolliset ajankohtaiset elämäntapahtumat päivitän aktiivisemmin sinne kuuluisaan instant rammiin.
<3

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kaiken se kestää ja sillä viissiin.

Eikö nasahtanut hymypatsas hyppysiin tänäkään vuonna, vaikka hymyilit niin perkeleesti?
Been there.

Saanen esitellä lapsuudenkotini pianon päällä koristelevan kolmikon.
Vasemman hymypatsaan on ansainnut käsittämätön älykkö. Isosiskoni, joka on aina loistanut osaamisellaan. Se luokan "hikke" - kuten minun nuoruudessani tavattiin sanoa. Mikä tekee siskostani yhä vain poikkeuksellisemman, hänessä yhdistyy älyn lisäksi myös sosiaaliset lahjat. Kauneudesta nyt puhumattakaan.
 Ja toisin kuin minä, hän ei ikinä pidä itsestään numeroa. Ei pitänyt edes silloin, kun ponnahti suoraan seiskaluokalta ysille. Oikeesti. Kuka tekee niin?
Kuten nytkin, se on meikäläinen joka on huudellut kautta aikain hänen saavutuksillaan kun ei omat rahkeet moisiin hyppelyihin riittäneet. Hyvä kun sain pompattua edes peruskoulusta ulos.

Heti siinä siskoni veistoksen vieressä komeileekin äärimmäisen hyvänä kakkosena veljeni, joka ei käsityksieni mukaan loistanut koulussa numeroilla, vaan persoonalla. Tämän pystin tarinaa en tiedä, mutta veljeni tuntien joku on saletisti lirvauttanut suustaan epäuskoiset epäilyksensä hänen mahdollisuuksista patsaan hypistelyyn. Haasteet ja projektit on Jarille varsin mieleinen tila ja tämä tukisi teoriaani. 
 Niin tai näin - pysti saavutti määränpäänsä ansaitusti. Veljeni on sekä reilu, että persoona. <3

Kyllä mahtoi äidillä ja iskällä olla kovat odotukset kolmannesta kersasta, mutta tasan ei käy onnenlahjat. Kutosen keskiarvolla kymppiluokalle sisään ja seiskan keskiarvolla ulos. Tästä päästäänkin viimeiseen pystiin, joka komeileekin siinä heti veljeni patsaan oikealla puolella.
Minun "ups"-patsaani. Myyrää esittää. Itse tein. Äiti sen siihen laittoi ja sanoi sen olevan aivan kuin tekijänsä. "Ups sitä ja ups tätä."
Eikä parannuskeinoa ole tähän päivään mennessä löydetty.
Josta tulikin mieleeni kertoa teille syntymäpäiväreissusta, jonka mies yllätyksenä vaimolleen työnsä ohessa järjesti. Osa teistä on tämän varmasti instatarinan muodossa jo päässyt "läheltä näkemäänkin" kaikkine tapahtumarikkaine vaiheine, mutta teille jotka ette vanno Instagramin nimeen, tulkoon se tässä:

Eilen lähdettiin kuulkaa käsikkäin kohti Tamperetta. Aivan kaksin. Silmien vilkkuessa pelkkää sydäntä ja suun jo napsatessa illallismenua.
Olin pukeutunut varsin miellyttäviin, automatkan mukavuutta tukeviin lökäripöksyihin ja pitkään neuleeseen jotka eivät olleet aivan illallisravintolan trendin mukaisia. Agendana oli vaihtaa pakkaamani illalliskostyymi ylle perille saapuessamme.
Jos siis olisin sellaisen pakannut mukaan. Tämä dementia-arpa ei voittanut.

Pienen alkushokin jälkeen kopeloin laukkuni sisältöä epätoivoisella raivolla ja osuinkin tutun tuntuiseen tekstiiliin. Tunnistin materiaalin varsin siistiksi haalarikseni. Riemastuin käsituntumasta ja ryin vaatekappaleen laukusta vain todetakseni sen olevan siivousraivareistakin tuttu kuuraushaalarini.  Mitä helvettiä olen ajatellut pakatessani siivoushaalarini mukaan?
Sen verran voin kertoa, että niin elastinen ja väljä riepu ei sovellu illallishommiin. Ei voittoa siis tässäkään arvassa.

Luovutin ja marssin illallispöytään alkuperäinen asu ylläni. Ylpeänä sen kannoin. Mies totesi vaimonsa paenneen palvelutalosta illallispöytään pyjama ja kylpytakki yllään. Näkemykseni mukaan tämä vain tukee dementiaa sairastavan vaimon diagnoosia.
Aamulla aiemmin mainitsemani siivoushaalari sai kunnian lähteä mukaani hankkimaan vaihtoehtoisen vaatekerran.

Jos nyt jotain lisämainittavaa kömpelöstä persoonastani tällä reissulla, niin kokemusten kultapossuun laitettakoon "lähes lähtö hotellilta hintalappu perseessä" ja sen verran vanttera keskittyminen vasta ostettuun jäätelöön, että leimasin ostoskeskuksen lasioveen komean häpeämerkin jäätelöisillä huulillani pyrkiessäni näyttävästi halki entradan. Yllättävän kova jysäys ja tuska nenänpäässä.
Ja voitte vain kuvitella sitä häpeän määrää, kun joudut peruuttamaan muutaman askeleen saadaksesi sen automaattioven todella reagoimaan uuteen pyyntöösi. Peruutin kahdesti, kolmas arpa voitti.

Että valtavan onnekashan tuo mies on, että pääsee tätä kävelevää näyttämötaidetta näin läheltä päivittäin seuraamaan.
Kaiken se kestää ja sillä viissiin.
<3

tiistai 30. toukokuuta 2017

Tasoitemassan purkupäivät

Nämä kirjoituslevot aina vähän venähtää tämän yllättävän kiireisen äitiysloman myötä, mutta kuten jotkut ehkä onkin saattaneet huomata, olen varsin aktiivinen instatarinoiden päivittäjä. 

Jos edellinen kirjoitus kertoi pyrstöistä, olkoon tämä vaikka tarina samaista pyrstöä kantavan rungon latvasta.

Vasta viime vuosina olen osoittanut kiinnostusta omaa tai muiden julkiasua kohtaan. Ehostus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani vaikka se onkin kuulunut arkirutiineihini.
Menneellä viikolla olen käyttänyt helvetisti liikaa aikaa tummien silmienalusten ja tulipunaisten poskien epätoivoiseen naamiointiin. Ilman tulosta tietysti.
Sen voin sanoa, ettei näissä hyppysissä vallitseva osaaminen saa aikaiseksi niin perusteellista sotamaalausta, että se peittäisi äitiyden karun totuuden. Koska yritystä on kuitenkin ollut, on maalikerrokset myös sen mukaiset. Mitä enemmän yritystä, sitä enemmän kerroksia – tiedättehän.

Kiitos kaiken edellä mainitun – kera kevätauringon ja lämmön – löydän itseni jatkuvasti tilanteesta jossa haluaisin sijoittaa koko vartaloni latvan kylmän vesiputouksen alle ja hinkata kaiken sen vaivalla suditun tasoitemassan kasvoistani pois. Näin on tapahtunutkin – joskin vesiputouksen korvikkeena on toiminut hento meikinpoistorätti. Se puhtauden tunne pakkelin eliminoinnin jälkeen on kuitenkin pilviä hipova.

Tästä intoutuneena päätin haastaa itseni arjen meikittömyyteen. Ripsethän mulla on aidot kuin Saagimin sielu, joten niitä ei lasketa. Kulmakarvatkin kokivat sytostaattien myrkyttämän tappion sen verran radikaalisti, että toipumisprosessi on tällä tavalla neljän vuoden jälkeen yhä käynnissä. Myös heille suodaan mahdolliset elvytystoimenpiteet,
Mutta iho. Iholle en saa laittaa minkään sortin rappausta, laastia tai tasoitemassaa. Sitä saa vain hoitaa. Poikkeuksena juhlat ja liiketoiminta.

Aviomies antoi täyden tukensa arjen haasteelleni sanoin:
"Kiva että sä olet ihan itse keksinyt sen, mitä mä olen sulle jo kahden vuoden ajan suositellut"

Nyt vastaanotankin mielihyvin mahdollisimman luonnollisia vinkkejä hoitaa tätä vauvakuplan aiheuttamaa todellisuutta. Tipsi hyvistä yöunista onkin jo tiedossani ja hakemus vetämässä kolmen kuukauden ikäiselle työnantajalleni.

Jokseenkin ironista, että kuitenkin juuri tänään – yksi yö meikittömyyspäätökseni jälkeen – meikkipöydälläni oli elämäni ensimmäinen ruuhka teini-ikää lähestyvän tyttäreni toimesta. "Äiti, saisinko laittaa vähän ripsiväriä ja huulikiiltoa?" <3 Ja hänhän sai.

Pohdin tuossa muuan päivänä myös ikääntymistä, ikäkriisejä ja sen semmoisia. En pelkää vanhenemista – päinvastoin syöpätaipaleen jälkeen se on jopa toivottavaa – mutta pelkään aivan valtavasti "täteistymistä." Tai lähinnä yhteiskunnan painostusta täteistyä. (Voisko joku kertoa, että miten helvetissä toi sana pitäisi oikeaoppisesti kirjoittaa?)

Koska elämässä tulee se hetki kun pitää luopua puoliponnariyläsykeröistä, värikkäistä adidas palttoista tai puolihullusta huumorintajusta? Menin ja vastustin tätä ajatusta tuunaamalla itselleni takin.
Heti tuli paljon parempi olo.

Tähän loppuun haluaisin vielä jättää mainoksen. Se on mainos veljestäni, joka "päätti aivan yhtäkkiä kesken työpäivän lopettaa ryyppäämisen" vaikka on omien sanojensa mukaan "hauska ja komea kännissä." Tarkemmin tätä jöötiä voi lukea hänen "Korkki Kiinni Jari"-blogistaan.

Voin vakuuttaa ja vannoa, että jos luet tätä häiriintynyttä blogiani jo vähintään toistamiseen, viihdyt takuuvarmasti myös veljeni sulkakynän alla. Impulsiiviset päähänpistot, itseironia ja matalan kynnyksen harkitsematon huumori kulkee meillä suvussa.
Ja se itse mainoslause tulee tässä:
"Tykkäämällä ruuvaat korkkia kireemmälle."
Ihan itte keksin. Aika hyvä. Tai en siitä tiiä mutta tykätkää nyt silti.
<3