keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kaiken se kestää ja sillä viissiin.

Eikö nasahtanut hymypatsas hyppysiin tänäkään vuonna, vaikka hymyilit niin perkeleesti?
Been there.

Saanen esitellä lapsuudenkotini pianon päällä koristelevan kolmikon.
Vasemman hymypatsaan on ansainnut käsittämätön älykkö. Isosiskoni, joka on aina loistanut osaamisellaan. Se luokan "hikke" - kuten minun nuoruudessani tavattiin sanoa. Mikä tekee siskostani yhä vain poikkeuksellisemman, hänessä yhdistyy älyn lisäksi myös sosiaaliset lahjat. Kauneudesta nyt puhumattakaan.
 Ja toisin kuin minä, hän ei ikinä pidä itsestään numeroa. Ei pitänyt edes silloin, kun ponnahti suoraan seiskaluokalta ysille. Oikeesti. Kuka tekee niin?
Kuten nytkin, se on meikäläinen joka on huudellut kautta aikain hänen saavutuksillaan kun ei omat rahkeet moisiin hyppelyihin riittäneet. Hyvä kun sain pompattua edes peruskoulusta ulos.

Heti siinä siskoni veistoksen vieressä komeileekin äärimmäisen hyvänä kakkosena veljeni, joka ei käsityksieni mukaan loistanut koulussa numeroilla, vaan persoonalla. Tämän pystin tarinaa en tiedä, mutta veljeni tuntien joku on saletisti lirvauttanut suustaan epäuskoiset epäilyksensä hänen mahdollisuuksista patsaan hypistelyyn. Haasteet ja projektit on Jarille varsin mieleinen tila ja tämä tukisi teoriaani. 
 Niin tai näin - pysti saavutti määränpäänsä ansaitusti. Veljeni on sekä reilu, että persoona. <3

Kyllä mahtoi äidillä ja iskällä olla kovat odotukset kolmannesta kersasta, mutta tasan ei käy onnenlahjat. Kutosen keskiarvolla kymppiluokalle sisään ja seiskan keskiarvolla ulos. Tästä päästäänkin viimeiseen pystiin, joka komeileekin siinä heti veljeni patsaan oikealla puolella.
Minun "ups"-patsaani. Myyrää esittää. Itse tein. Äiti sen siihen laittoi ja sanoi sen olevan aivan kuin tekijänsä. "Ups sitä ja ups tätä."
Eikä parannuskeinoa ole tähän päivään mennessä löydetty.
Josta tulikin mieleeni kertoa teille syntymäpäiväreissusta, jonka mies yllätyksenä vaimolleen työnsä ohessa järjesti. Osa teistä on tämän varmasti instatarinan muodossa jo päässyt "läheltä näkemäänkin" kaikkine tapahtumarikkaine vaiheine, mutta teille jotka ette vanno Instagramin nimeen, tulkoon se tässä:

Eilen lähdettiin kuulkaa käsikkäin kohti Tamperetta. Aivan kaksin. Silmien vilkkuessa pelkkää sydäntä ja suun jo napsatessa illallismenua.
Olin pukeutunut varsin miellyttäviin, automatkan mukavuutta tukeviin lökäripöksyihin ja pitkään neuleeseen jotka eivät olleet aivan illallisravintolan trendin mukaisia. Agendana oli vaihtaa pakkaamani illalliskostyymi ylle perille saapuessamme.
Jos siis olisin sellaisen pakannut mukaan. Tämä dementia-arpa ei voittanut.

Pienen alkushokin jälkeen kopeloin laukkuni sisältöä epätoivoisella raivolla ja osuinkin tutun tuntuiseen tekstiiliin. Tunnistin materiaalin varsin siistiksi haalarikseni. Riemastuin käsituntumasta ja ryin vaatekappaleen laukusta vain todetakseni sen olevan siivousraivareistakin tuttu kuuraushaalarini.  Mitä helvettiä olen ajatellut pakatessani siivoushaalarini mukaan?
Sen verran voin kertoa, että niin elastinen ja väljä riepu ei sovellu illallishommiin. Ei voittoa siis tässäkään arvassa.

Luovutin ja marssin illallispöytään alkuperäinen asu ylläni. Ylpeänä sen kannoin. Mies totesi vaimonsa paenneen palvelutalosta illallispöytään pyjama ja kylpytakki yllään. Näkemykseni mukaan tämä vain tukee dementiaa sairastavan vaimon diagnoosia.
Aamulla aiemmin mainitsemani siivoushaalari sai kunnian lähteä mukaani hankkimaan vaihtoehtoisen vaatekerran.

Jos nyt jotain lisämainittavaa kömpelöstä persoonastani tällä reissulla, niin kokemusten kultapossuun laitettakoon "lähes lähtö hotellilta hintalappu perseessä" ja sen verran vanttera keskittyminen vasta ostettuun jäätelöön, että leimasin ostoskeskuksen lasioveen komean häpeämerkin jäätelöisillä huulillani pyrkiessäni näyttävästi halki entradan. Yllättävän kova jysäys ja tuska nenänpäässä.
Ja voitte vain kuvitella sitä häpeän määrää, kun joudut peruuttamaan muutaman askeleen saadaksesi sen automaattioven todella reagoimaan uuteen pyyntöösi. Peruutin kahdesti, kolmas arpa voitti.

Että valtavan onnekashan tuo mies on, että pääsee tätä kävelevää näyttämötaidetta näin läheltä päivittäin seuraamaan.
Kaiken se kestää ja sillä viissiin.
<3

tiistai 30. toukokuuta 2017

Tasoitemassan purkupäivät

Nämä kirjoituslevot aina vähän venähtää tämän yllättävän kiireisen äitiysloman myötä, mutta kuten jotkut ehkä onkin saattaneet huomata, olen varsin aktiivinen instatarinoiden päivittäjä. 

Jos edellinen kirjoitus kertoi pyrstöistä, olkoon tämä vaikka tarina samaista pyrstöä kantavan rungon latvasta.

Vasta viime vuosina olen osoittanut kiinnostusta omaa tai muiden julkiasua kohtaan. Ehostus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani vaikka se onkin kuulunut arkirutiineihini.
Menneellä viikolla olen käyttänyt helvetisti liikaa aikaa tummien silmienalusten ja tulipunaisten poskien epätoivoiseen naamiointiin. Ilman tulosta tietysti.
Sen voin sanoa, ettei näissä hyppysissä vallitseva osaaminen saa aikaiseksi niin perusteellista sotamaalausta, että se peittäisi äitiyden karun totuuden. Koska yritystä on kuitenkin ollut, on maalikerrokset myös sen mukaiset. Mitä enemmän yritystä, sitä enemmän kerroksia – tiedättehän.

Kiitos kaiken edellä mainitun – kera kevätauringon ja lämmön – löydän itseni jatkuvasti tilanteesta jossa haluaisin sijoittaa koko vartaloni latvan kylmän vesiputouksen alle ja hinkata kaiken sen vaivalla suditun tasoitemassan kasvoistani pois. Näin on tapahtunutkin – joskin vesiputouksen korvikkeena on toiminut hento meikinpoistorätti. Se puhtauden tunne pakkelin eliminoinnin jälkeen on kuitenkin pilviä hipova.

Tästä intoutuneena päätin haastaa itseni arjen meikittömyyteen. Ripsethän mulla on aidot kuin Saagimin sielu, joten niitä ei lasketa. Kulmakarvatkin kokivat sytostaattien myrkyttämän tappion sen verran radikaalisti, että toipumisprosessi on tällä tavalla neljän vuoden jälkeen yhä käynnissä. Myös heille suodaan mahdolliset elvytystoimenpiteet,
Mutta iho. Iholle en saa laittaa minkään sortin rappausta, laastia tai tasoitemassaa. Sitä saa vain hoitaa. Poikkeuksena juhlat ja liiketoiminta.

Aviomies antoi täyden tukensa arjen haasteelleni sanoin:
"Kiva että sä olet ihan itse keksinyt sen, mitä mä olen sulle jo kahden vuoden ajan suositellut"

Nyt vastaanotankin mielihyvin mahdollisimman luonnollisia vinkkejä hoitaa tätä vauvakuplan aiheuttamaa todellisuutta. Tipsi hyvistä yöunista onkin jo tiedossani ja hakemus vetämässä kolmen kuukauden ikäiselle työnantajalleni.

Jokseenkin ironista, että kuitenkin juuri tänään – yksi yö meikittömyyspäätökseni jälkeen – meikkipöydälläni oli elämäni ensimmäinen ruuhka teini-ikää lähestyvän tyttäreni toimesta. "Äiti, saisinko laittaa vähän ripsiväriä ja huulikiiltoa?" <3 Ja hänhän sai.

Pohdin tuossa muuan päivänä myös ikääntymistä, ikäkriisejä ja sen semmoisia. En pelkää vanhenemista – päinvastoin syöpätaipaleen jälkeen se on jopa toivottavaa – mutta pelkään aivan valtavasti "täteistymistä." Tai lähinnä yhteiskunnan painostusta täteistyä. (Voisko joku kertoa, että miten helvetissä toi sana pitäisi oikeaoppisesti kirjoittaa?)

Koska elämässä tulee se hetki kun pitää luopua puoliponnariyläsykeröistä, värikkäistä adidas palttoista tai puolihullusta huumorintajusta? Menin ja vastustin tätä ajatusta tuunaamalla itselleni takin.
Heti tuli paljon parempi olo.

Tähän loppuun haluaisin vielä jättää mainoksen. Se on mainos veljestäni, joka "päätti aivan yhtäkkiä kesken työpäivän lopettaa ryyppäämisen" vaikka on omien sanojensa mukaan "hauska ja komea kännissä." Tarkemmin tätä jöötiä voi lukea hänen "Korkki Kiinni Jari"-blogistaan.

Voin vakuuttaa ja vannoa, että jos luet tätä häiriintynyttä blogiani jo vähintään toistamiseen, viihdyt takuuvarmasti myös veljeni sulkakynän alla. Impulsiiviset päähänpistot, itseironia ja matalan kynnyksen harkitsematon huumori kulkee meillä suvussa.
Ja se itse mainoslause tulee tässä:
"Tykkäämällä ruuvaat korkkia kireemmälle."
Ihan itte keksin. Aika hyvä. Tai en siitä tiiä mutta tykätkää nyt silti.
<3

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tarina pyrstöstä.

Mulla oli tuossa vielä pari kuukautta sitten tiukka periaate, etten erityisemmin jauha ulkonäköasioista. En jäisi sillä tavalla jumiin kun intternetti on muuten niin täynnä "olen hyvä näin" -sanomaa.
Kuitenkin tänään mun periaate lähtee vesittymään jotakuinkin tästä...

Kesä lähestyy ja jengi ottaa hirveän stressin ja ulkonäköpaineen. Pumpataan salilla – tai haaveillaan siitä – minkä ehditään ja mietitään minkämoisiin telttoihin ne joulukinkut piilottaisi kun aikataulu käy tänäkin vuonna vähän tiukaksi.

Edellisessä kirjoituksessani toin ilmi rakkauteni omaa kehoani kohtaan. Tajusin välittömästi tekstin julkaisun jälkeen mokanneeni täysin tilaamalla pari kuukautta sitten kymmenen euron arvoiset "Freddy-kopiot" suoraan Kiinasta. Kun halvalla sain. Teille jotka ette tiedä Freddyistä tuon taivaallista, toivotan ensisijaisesti "onnea" – ja seuraavaksi valaisen niiden nostavan kankkuja kuin Nykänen kuppia konsanaan.
Yhden ylimääräisen pakarasauman ansiosta ne luovat illuusion ryhdikkäämmistä kannikoista.

 Olin jo unohtanut koko tilauksen, kun posti kiikutti ne luukusta sisään. Vedin ylleni ja hämmästelin kymmenellä eurolla pakaroiden nousseen korkeuksiin, eikä polvitaipeitakaan enää kutitellut. Näytti siltä, kuin olisin oikeastikin tehnyt jotain kankkujeni eteen. Muutakin kuin syönyt.
Tunteet siirtyivät hämmästyksestä hävetykseen ja aina kepeään aggressiivilla höystettyyn päättäväisyyteen saakka. Ketä tässä on tarkoitus huijata ja miksi?

Aviomiestä on turha enää viilata linssiin. Hän jos joku on varsin tietoinen kankkujeni viemästä pinta-alasta. Sekä korkeus, että leveyssuunnassa. Muiden mielipiteitä en ole kiinnostunut edes analysoimaan. Sanotaan, että naiset pitävät huomiosta ja sitä on turha lähteä kieltämään. Mutta tahdonko huomion kohdistuvan nimenomaan pyrstööni?

Aivan hiton paljon mieluummin kuulen jonkun ihailevan tyyliini liittyvää yksityiskohtaa tai yhden parhaimmista ystävistäni toteavan tapansa mukaan vaikka silmälaseistani kaunistelemattoman ajatuksen: "no hyi!" mutta mitä helvettiä teen yksinkertaisen, ulkonäkökeskeisen henkilön ajatuksella "hyvä perse?"
(Aviomiestä ei lasketa, koska hänen tehtäviinsä kuuluu kehua pyrstöäni. Näytti se miltä hyvänsä)

Nyt jopa harmittaa, että ne kymmenen euron kankunnostajat on niin mukavat jalassa, eikä niitä kertakaikkisesti voi käyttää. Paitsi peittämällä huijarikankut pitkällä paidanhelmalla. Huijaukseni siis käsittää pakaroiden ihmenousemisen, sekä niiden peittämisen – at the same time.

Täten olen lähtenyt henkilökohtaiseen kapinaan ja rakastamaan kehoani yhä enemmän. Menin ja ostin lappuhaalarit. En tiedä onko muilla samanalaisia kokemuksia, mutta ainakin meikäläisen kohdalla takapuoli kertakaikkisesti häviää tällaiseen pukineeseen. Simsalabim vain. Eikä ne todentotta anna anteeksi piiruakaan. Ei nosta, ei tue. Ei edes yritä.
 Mikä voisi olla pahinta mitä tapahtuu kääriessäni kankut näihin henkseleihin? Muutakin kuin ettei ylimmät kankkunapit meinanneet mahtua kiinni.
Että joku ajattelisi tai toteaisi, että onpas huono perse? No voi hitsiläinen.
Jään henkiin.
Onko itsensä hyväksyminen siis vain asennekysymys?
Ehkä. Koen, että itse voin vaikuttaa miten vastaanotan kritiikin. Tai kehun. Sekin tuntuu olevan monille vaikeaa. Hyväksyä vilpitön kehu. Terkkuja vaan aviomiehelle, joka jo hyvän tovin on ladellut kauniita asioita vaimostaan saaden pitkään takaisin epäuskoisen tuhahduksen. Miehen luotsaama koulutus on kuitenkin mennyt perille ja sana "kiitos" kuuluu nyt vahvasti tällaisten tilanteiden repertuaariin.

Ja ennen kuin joku meikäläistä isompi ajattelee, että "mikä sinä olet mitään sanomaan" niin pitää muistaa, että kaikkien lähtökohdat on erilaiset. Itsensä hyväksyminen tai hyväksymättä jättäminen ei välttämättä liity painoon tai kokoon millään tavalla. Minun kehoni on nyt erilainen kuin ennen. Tilanne jonka joko hyväksyn tai en hyväksy.

Semmonen pikkunen tarina pyrstöistä. Tämä sama tarina voisi koskea myös ryntäitä tai vatsakumpuja, tai vaikka jotakin henkistä problematiikkaa mutta tämä pyrstöasia oli itselleni niin lähellä sydäntä että halusin valita nimenomaan sen.

Ja loppuun kerrottakoon terveiset 5-vuotis kontrollista Syöpäklinikalta. Läpi meni niin että heilahti. "Tällä syöpätyypillä viisi vuotta on erinomainen saavutus. Jos se ei ole uusinut nyt, on hyvin epätodennäköistä sen uusiutuvan enää laisinkaan."

Ei muutaku pyrstöt heilumaan. Mä oon elossa <3

lauantai 13. toukokuuta 2017

Vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen

Käyn Helsingin ydinkeskustassa paljon pikavisiiteillä anoppini asuessa huudeilla. Harvemmin tulee kuitenkaan käveltyä kaupungissa kuin muuan turisti – maisemia ja pikkuputiikkeja ihastellen. Tällä viikolla on kuitenkin tullut parikin kertaa viihdyttyä kyseisellä kylällä ja laajasta valikoimasta kahvilasuosikikseni on ehdottomasti noussut El Fant - Coffee & Wine bar (Katariinankatu 3.)

Ihana pieni – aavistuksen hippi kahvila, joka varsin lapsiystävällinenkin. Tilava inva-wc hoitopöytineen ja varavaippoineen tekivät vaikutuksen jälkikasvuni vääntäessä yllätyssonnat kesken kauramaitolaten.

Kuvista ensimmäinen ei ole El Fant, mutta sijaitsee tämän mahtipontisen pytingin välittömässä läheisyydessä.

Kuvassa näkyvä puuro oli oikein hyvänmakuista, mutta hirvittävän pahan tuntuista – koska manteliallergia. Tämä ei liene El Fantin vika.

Tänään tapahtuu vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen, nuorimman rääpäleeni jäädessä mummon ja papan hellään huomaan. Minä ja aviomies taitamme merimatkaa parhaillaan vuorokauden mittaisille rehveille Tallinnaan. Olen itsestäni valtavan ylpeä tiivistettyäni vauvan hoitomanuaalin vain keskimittaiseen sähköpostiin. Jälkitoimitettuja, suullisia päivityksiä manuaaliin keksin vain muutaman. 

Mies ideoi, että käyttäytyisimme näillä rehveillä toisiamme kohtaan kuin ensitreffeillä konsanaan. Totesimme yhteistuumin sen kuitenkin olevan silkkaa epärehellistä porinaa. Ei tässä auta enää esittää olevansa maailmankaikkeuden ainoa nalkuttamaton nainen, jonka suolisto vaan ei tuota pienintäkään tuulenvirettä.
Mistä sen ilon sitten repii jos ei yllätyshiljaisista yhteisen peiton alla.

Yhtään edelliseen lauseeseeni viittaamatta, matkaamme voi seurata pienin pläjäyksin Instagramin tarinaosiosta. 
<3

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Väliaikaista kaikki on vain

Parisuhdepäivitys huudettu.

Havahduin tuossa miettimään, että parisuhdehistoriamme käsittää alle kaksi vuotta ja jo nyt olemme saavuttaneet avioliiton lisäksi perheenlisää ja nähneet sen arkisimman arjen mitä avioliitto tarjoaa. (Melko kauan se tältä sutturalta taas raksuttikin...)

Sanottakoon, että suuri rakkaushuuma on kokenut lievän kolauksen yöheräilyjen ja siitä aiheutuneen väsymyksen myötä. Tämä näkyy kotitöistä nalkuttamisena lisääntyvissä määrin. Tällaisissa tilanteissa allekirjoittaneesta kuoriutuu ärsyttävä bitch, joka ei ravilaput silmillään pysty näkemään tarpeeksi vastapuolen osallistumista. Tilanne tosin raukeaa yleensä nartun ymmärtäessä olevansa ongelma itse. Nalkutuksen jälkeen päällimmäinen tunne on syyllisyys. Loppuhuipentumaan liittyy edellä mainitulla tunnetilalla höystetty itku – kera massiivisen rakkaudenpurkauksen.

Taivaan kiitos molemmille on päivänselvää, että tämä on vain väliaikaista. Siis raskaampi arki – ei avioliitto.

Ja jos jotain olen tässä elämäni aikana oppinut, niin onni on aivan hiton pieniä asioita toisen hyväksi.
Siinä missä itse hiivin aamuisin vauva kainalossa pois makuuhuoneesta ja pyrin takaamaan tuoreelle isälle mahdollisimman pitkät unet, osaa kyseinen mieshenkilö myös yllättää vaimonsa. 
Tänä aamuna heräsin klo 10.30 vailla mitään käryä kuluvasta vuodenajasta – joskin ihmeen virkeänä. Pikaisen "mikä maa mikä planeetta" -kartoituksen jälkeen kävi ilmi, että aviomies oli hipsinyt seitsemän jälkeen vauva kainalossa hoitamaan isommille naperoilleni aamupalaa ja siitä hilpassut koiran ja vaunujen kanssa lähes 2 tunnin mittaiselle lenkille. Tästä seurasi vaimon ylitsepursuava rakkaudenhuuma.
Näin sitä onnea ylläpidetään. Toisen huomioonottamisella. Ilman rahallista panostusta.
<3

Palasin lukemaan ajatuksiani 4 vuoden takaa Kutsumaton vieras -blogistani ja ilahduin suuresti huomatessani, etten ole juurikaan noista ajoista muuttunut. Tai viisastunut.
Tasan neljä vuotta sitten olin myös viljellyt itseironiaa postaamalla itsestäni seuraavan kuvan tekstillä:

"Kyllästyttääkö vanha pertsa sinua? Ei huolta - käännä se vain ympäri ja uusi look on valmis."

Tästä päästäänkin sukkelaa oikotietä somemaailmaan ja sikafilttereihin.

Taivas varjele miten huonolla itsetunnolla tämäkin suttura aikanaan varustettiin. Syystä tai toisesta olin jatkuvasti itsekriittinen. Peittelin muutamalla hiushaituvalla hörökorviani, pitkillä paidoilla löllöjä pakaroitani ja raskausarvilla rypistynyttä vatsaani. Rinnoiksikin kutsutuista, tyhjistä kansallispuvun taskuista puhumattakaan.

Kun syöpädiagnoosi lyötiin tiskiin ja se toinen vihaamani nahanretale vietiin, oli aika alkaa rakentamaan itsetunnon perustuksia. Ei sitä kaljuna paljon haituvilla korviakaan peitelty.
Voi sitä räkänaurua, kun silloinen naapurini ampui rohkeana lempinimellä "titlooppi". Siitä se eheytyminen varmaan pikkuhiljaa alkoi.
Kuulostaa melko kliseiseltä, mutta nyt voin sanoa vihdoin rakastavani kehoani. Kolmen lapsen, syövän ja muun elämän jättämät kilometrit on just mulle tarkoitettu. Tää on mun matkani.

Nyt Internet on Instagramineen päivineen täynnä kuvia, joissa olen kaikkea muuta kuin edustava. Kyllä mä somessa filttereitä käytän, mutta ei nekään perkele ihmeisiin pysty. Tässä mitään taikuri Luttisia olla sentään.
Miljoona kertaa tästä samasta asiasta puhunut, mutta heittäytykää heittäytykää!

P.S. Onnea on myös vaimonsa hiukset kähertävä aviomies. Ei huonosti ekakertalaiselta, vaikka 70-luku soittelikin jo kampaustaan takaisin.
Naamasta ei kukaan soitellut.





lauantai 29. huhtikuuta 2017

Juhlalta haisevan peikon menestystarinoita

Kävipä muuan yönä sellainen hassun hauska tilanne, että rääpäleen yösyötöllä jo viikkoja kestänyt rohina yltyi raskaaksi hengitykseksi – näin hieman hätääntyneen äidin silmin jopa hengenahdistukseksi. Kurvasimme klo 03.30 Lastenklinikan päivystykseen näyttämään lääkärille täysin tyytyväistä, rohisematonta, puhdasta ilmaa puhaltavaa poikaa. 
Tällaisena hetkenä sitä toivoisi lääkärin kysyvän jotain muuta, kuin "oliko teillä siis jotain muutakin huolenaihetta kuin tämä mahdollinen nuha?" Oli ehkä nähnyt jonkin kuivuneen räkänokareen pojan nenänpielessä. Kovasti yritin selittää kotona nähtyä jokseenkin pelottavaa tilannetta, mutta huumoriveikkomme antaessa hoitajille leveimpiä hymyjään oli "idiootin" leima jo tatuoitu tiukasti otsalohkoon.
Palasimme kotiin mukana kasa univelkaa. Rohinat jatkuu, mutta neuvolassa suoritetun määräaikaishuollon perusteella mistään vakavasta ei ole kyse. Seuraamme. 

En ole juurikaan ehtinyt kirjoittelemaan kun on ollut vähän haipakkaa. Kuten esimerkiksi puutarhahommia ja sen sellaista.

Olen katsokaas sellainen ihmistyyppi, joka innostuu milloin mistäkin ja kokeilunhalu on suuri, mutta on kaikessa aivan käsittämätön katastrofi. Ja tämä ei ole mitään huomionhakuista käänteispsykologiaa vaan ihan rehellinen "keskittymiskykyni on kuin kultakalalla" -tunnustus.
(Siltävaralta tiedoksenne, jos se jollekin olisi vielä jäänyt epäselväksi.)

Otetaanpas nyt esimerkkinä nämä jo äsken mainitsemani puutarhahommat. Siinä missä minä ja lapset räpellettiin multien ja siementen kanssa, yritti aviomies kertoa googleosaamisellaan vinkkejä onnistuneeseen yrttikasvatukseen. Arvostan, mutta en kuuntele.
Meikäläisen kasvatus menee niin että laitetaan multaa, ripotellaan siemenet – jotakuinkin koko pussi yhteen ruukkuun – ja kastellaan. Ja sitten vain toivotaan parasta.

Ja uskokaa tai älkää – olen kyllä varsin tietoinen mm. taimivälifaktoista joita en kuitenkaan noudata, koska kuvittelen onnistumisprosenttini olevan huomattavasti suurempi mitä enemmän siemeniä ripottelen. Tiedän jonkun ottavan tämänkin lajin vakavasti. Itse en siihen pysty.

Tässä kasvaa muistaakseni tomaattia. Tai jotain basilikan ja ruohosipulin väliltä. Yhtään en muista mutta hirveän innoissani olen jo näistä vihreistä huituloista.

Toinen ongelmani kohdistuu pään alueelle. Yläpään. (Alapään ongelmien annettakoon pysytellä blogin ulkopuolella)
Olen aina ollut surkea meikkaaja. Kautta aikain meikkivoiteeni on ollut väärän väristä, kulmat piirrelty sinne tänne ja huulipunat hienon startin jälkeen lopulta kuitenkin leuassa.
"Countour" on sanana tuttu mutta sisältönä vieras. Näinpä turvauduin työn myötä tulleen gaalaillan ehostautumisessa osaavampien ystävieni tukeen. Ja taivas varjele miten taitaviksi taikureiksi he osoittautuivat.
Kiitos hovitaikurit Juli ja Pauliina <3

Ja sitä faktaa, etten todellakaan näytä tältä herätessäni vahvistakoon aviomieheni seuraavan aamun sanat: "Tiedäthän hani että rakastan sua niin paljon, vaikka sä juhlalta haiseva peikko oletkin."
<3

P.S. Olen rohkaistunut Instagramin tarinatoimintoon. On kaikkien etu että pysyvät palvelussa vain vuorokauden ajan. 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Keskivertoa matalammat "syvät vedet"

Esikoiseni syöksyessä hirvittävää vauhtia kohti teini-ikää, hänen täytettyään juuri 12-vuotta tulee väkisinkin ajateltua elämää vähän syvemmin. (Ottaen kuitenkin huomioon allekirjoittaneen vähän keskivertoa matalammat "syvät vedet.")

Olin 19-vuotias kun sain esikoiseni. "Liian nuori" – sanoisi joku. Juuri sopiva  – sanon minä.
Olen miettinyt paljon itseäni äitinä silloin ja äitinä nyt, enkä tiedä kuinka kultaiseksi aika on muistot hinkannut mutta en usko muuttuneeni vanhempana kovinkaan radikaalisti. Rakkautta, rajoja ja räiskettä on ollut silloin ja on sitä on myös nyt.
En ole koskaan ollut se äiti, joka ei raaski antaa vauvaa hoitoon tai muiden hellittäväksi. Päinvastoin – osaan arvostaa myös omaa mielenterveyttäni, joka kaipaa hetkiä ilman lasta sekä isovanhempien tarpeita saada viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Ilman että kyylään ja ohjeistan vieressä.

Myönnän toki kirjoittaneeni esikoisen kohdalla kahden A4 -mittaisen käyttöohjeen isovanhemmille heidän huolehtiessa ensi kertaa kullannupustani kokonaisen yön yli. Tällä kertaa saattaisin tiivistää manuaalin yhteen.

En myöskään ole äiti, joka selviytyisi kahden vaippaikäisen kanssa järjissään, joten keskimmäisen synnyttyä koin 4 vuoden ikäeron erinomaiseksi. Ja kaksi lasta täysin riittäväksi. Kun (elohopeaksikin kutsuttu) lapsi numero kaksi sai jalat alleen, oli päätös lapsiluvun täyttymisestä ilmiselvä.
Puun takaa yllättänyt syöpä ja sen tuomat riskit vahvisti päätöstäni. Uuden parisuhteen koittaessa toin varsin selvästi ilmi, etten aio tai voi enää lisääntyä. 
Kuuluisat viimeiset sanat. Ja terkkuja täältä vauvakuplasta.
Pelkäsin tätä kolmosta odottaessani enemmän kuin koskaan aiemmin. Syövästä iän tuomiin riskeihin ja siitä aina sytostaattien aiheuttamiin vaurioihin. Puhumattakaan omasta elämästäni raskauden jälkeen. Fyysisestä ja henkisestä jaksamisesta – kehon ymmärtäessä ettei tässä olla enää 19 vuotiaita sirpukoita. Pelkäsin menettäväni otteen ystäviini, joiden elämäntilanne ei vastaa enää omiani. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä pelko vapauden vähyydestä. 

Mutta kappas – vauvan ollessa 6 viikkoinen löydän itseni yksin kotisohvalta täydellisessä hiljaisuudessa rääpäleen kyläillessä isänsä mukana isovanhemmilla. 8 tuntia aiemmin aviomies tiedusteli mahdollisuuttaan ottaa vauva mukaan lähtiessään kylille. Nostin hattua ja toivotin iloa matkaan.
Kiitos ykkösluokan aviomiehen ja korvaamattoman tukiverkon – tiedän että selviämme.
<3

Näistä kasvavista ykkös ja kakkosyksilöstä en sitten olekaan niin varma. Sitä kuvittelee vauvavuoden olevan rankka, mutta taivas varjele mitä sieltä on vielä tulossa.
Keskimmäiseni muistuttaessa korvien killuvan vain koristeena päässä, keräsin eilen vanhemmuuden epäonnistumiskorin kukkuralleen ja saavutin pisteen jossa olin valmis lyömään kasvatushanskat lopullisesti tiskiin. Nyt on taas yön verran kerätty asennetta (ja vähän univelkaakin) joten tänään uuteen nousuun muistuttaen itselleni, että olen hyvä. Ja eritoten riittävä.
Kumpa saisin edes ripauksen omien vanhempieni kaltaisia kasvatusonnistumisia näiden omieni kanssa. Ei meikäläisestäkään priimaa tullut, mutta pyrin porskuttamaan kuitenkin kunniallisesti.
*Mustalammas joka perheessä sir – kaksi omassani." 

*Siteerattu kaikkien aikojen lastenelokuvasta Leijonakuningas.

Kevennettäköön loppuun vielä tunnelmaa hilpeällä pääsiäisyllätyksellä, jossa oikean syöttöasennon ja suupielen falskaamisen seurauksena selkäfilehinkkini pääsi leikkimään "muka toimivaa" meijeriä. BUHAH!
Kyllä oli naurussa pitelemistä nähtyäni tämän meijeritoteutuksen.
Sanovat, että hullulla on halvat huvit ja tyhmällä ilmaiset. Ei pidä paikkansa. Nää korvikkeet on ihan helvetin kalliita.