Kriisipuuron täyteinen joulu

Olipahan ikimuistoinen joulunaika. Kriisipuuroa tuli vedettyä niin, että (poikani sanoja lainatakseni) "pakarat patisee".
Näinä aikoina suurta onnea on kuitenkin ystävät ja perhe.
Siskon nauttiessa myös runsaita annoksia omatekoista kriisipuuroa, lyötiin tunnerikkaat päämme yhteen ja muokattiin maailmasta taas helvetisti parempi paikka. Viinin syvällä voimalla tietysti.
Silloin ne kuningasideat luodaan.
 
 
Kriisipuurot on onneksi nyt jo taaksejäänyttä aikaa ja hyvillä mielin voidaan lähteä kohti tasapainoisempaa - muttei suinkaan väritöntä uutta vuotta.
Värikkään persoonan luomia unelmiahan täytyy olla.

Lähestymme tammikuuta - tuota lukemattomien (tyhjien) lupausten aikakautta.
Aikaa, jolloin kuntosalit täyttyvät omaan peilikuvaansa tyytymättömistä kottaraisista.
En paheksu. Olenhan ollut vuosi toisensa jälkeen yksi heistä.

Ihan hävettää, etten ole koskaan ollut edes extramuhku ja silti nähnyt itsessäni lukemattoman määrän työstettävää pinta-alaa. Ja niin paljon kuin olenkin asettanut tavoitteita "vain itseäni varten", on parisuhteilla ollut reilun ripauksen verran osaa ulkonäköpaineille.

Onnekseni omaan kuitenkin:

a)  niin olemattoman itsekurin, etten ole onnistunut näännyttämään itseäni nälkään (saatika laihtumaan edes puolikkaan voipaketin verran)
&
b) niin uskottavat tekosyyt, etten ole saanut rehkittyä treenillä itseäni edes nimelliseen ylikuntoon (tai kuntoon ylipäänsä)

Jäljelle jää itsensä hyväksyminen tällaisena kuin on.
Itseironiaa unohtamatta.

Huonossa itsekurissa on se hyvä puoli, että jos pystyy olemaan kokonaisen vuorokauden herkutta ja kipasee vaikka siinä samassa motivaatiokuohussa kerran salilla - ansaitsee itselleen "vuoden treenaaja" - tyyppisen olotilan fanfaarien kera.
Palkkarisheikkeri puristuu käsiin kuin voittopokaali konsanaan.

No tottahan toki tavoitteita yhä on, mutta ne eivät niinkään keskity ulkonäköön vaan terveyteen ja hyvään oloon.  Sitä paitsi syöminen on niin ihanaa, että liian kurinalainen lautasmalli veisi elämästäni ison lohkon hohtoa.
Jos pohja ruokavaliolle on kunnossa, ei pienet lipsahdukset tuo kuin nautintoa arkeen.

Tänään meille himpun verran onnea arkeen toi oman keittiön popcornit ja överisuklaiset kuppikakut.

Pokspokspoks <3
 
#villitkuppikakut

Kyllähän sen tietää, että ne valahtaa suorinta tietä (vauhdilla kumpujen ohi) takapuoleen, mutta siellä on kuppikakkujen hyvä olla. 

Josko tästä nyt sitten jonkun neuvon rykäsis ilmoille, niin se olisi varmaan että nauttikaa elämästä älkääkä olko itsellenne liian ankaria.
Onnea on, kun sen onnen itse tekee <3

Ja mitä tulee ulkonäköpaineisiin parisuhteessa -
se kuka ei arvosta kuppikakkuja mun takapuolessa, ei tarvitse piiruakaan sen ympäriltä.

P.S. Voi talvi - joko saa hypätä?
(Ois sitten sekin viikon hyppytreeni suoritettu)



Niin on paljon kaikkea, ettei edes otsikkoon osaa tiivistää.

Olen elänyt käsityksessä, ettei värikkäässä elämässäni olisi enää tunnetta, jota en olisi kokenut mutta täällä hän on, japadapaduu IHKAOIKEA STRESSI.
Kollegoideni loman ansiosta olen menneen kahden viikon aikana saanut maistaa kolmen ihmisen työtaakkaa ja alkaa pakka pikkuhiljaa osoittamaan hajoamisen merkkejä.
 
Kiitos liian lyhyiden päivien ja alati loppuvan muistikapasiteetin, olen jälleen hipomassa kärkisijoja "Vuoden äiti" -palkintojenjaossa. Kaksi päivää seitsemästä lienee prosentuaalisesti aika iso luku unohtaa hakea oma poika eskarista.
Esikoulun henkilökunta on kuitenkin osoittautunut poikkeuksellisen maltilliseksi kansaksi ja pojan äänekäs "ai unohdiksä äiti mut taas" -kommentointi julkisesti lienee täysin ansaittua.
 
Kaikki sympatia ja myötätunto jokaiselle uraäidille tai alati paineen alla työskentelevälle lapsettomallekin.
Mä oon NIIN loppu.
 
Liian kireiden hartioiden ja liian lyhyiden yöunien voimalla rikastutan kuitenkin lähiömme aamuja persoonallisella olemuksellani.
Lähes mykäksi vetävän "viehkeän" aamunaaman lisäksi asu on aina yhtä yllätyksellinen.
 
Syysmallisto

Tulipa muuan päivänä piipahdettua kirurginkin vastaanotolla korjausleikkauksien "jälkipuinnissa." Vasen rinta on valahtanut aavistuksen oikeaa alemmas ja kirurgi heitti uuden korjausleikkauskortin avoimena pöytään.
Jätin kortin katsomatta, koska korkeusero kumpujen välillä on naurettavan pieni. Eikä se varmaan kauan vie kun painovoima alkaa taas tehdä tehtävänsä.
Hittojako se terhakka implantti siellä minkään voi, jos muija ympäriltä prakaa.

Sen sijaan kirurgi löysi ruhoni toiselta puolelta kaksi epäilyttävän näköistä luomea, jotka määräsi poistettavaksi heti vuoden alussa. Tiedusteli sukuni (olematonta) ihosyöpätaustaa ja kävimmekin mielenkiintoisen keskustelun riskistäni sairastua mahdollisiin muihin syöpiin.

Koska tunnettua geenivirhettä ei ole kohdaltani löytynyt, mutta siitä huolimatta olen sairastanut poikkeuksellisen nuorena rintasyövän, ei voida arvioida olemassa olevia riskejä tai kehoni vastaanottavaisuutta muiden syöpien osalta.
Siitä nyt kuitenkin lähdetään, ettei tarkoitus ole kerätä koko sarjaa syöpiä.

Kaiken stressin keskellä on kuitenkin tapahtunut myös onnellisia asioita. Kuten esimerkiksi ainutlaatuinen Siskopäivä Namussa 26.11.
Kertakaikkisen ihania esiintyjiä ja yhteistyökumppaneita hyvän asian puolesta - ja ennen kaikkea vertaissiskojen tapaamista. <3
#etoleyksin
 
Oma henkilökohtainen kohokohtani tuolta illalta kuitenkin oli rakkaan mummuni yllätysosallistuminen tähän itselleni tärkeään hetkeen.
Missä bileet, siellä mummu. Meidän suvun kiiltävin timantti <3
Mummu bileissä.
Jotta jos joskus mietitte, mistä olen pikkusen kilahtaneen elämäniloni perinyt, niin tuosta teräsmummusta se lienee lähtöisin.

Eilen koitti myös se aika vuodesta, kun keräännymme työporukan kesken nauttimaan aivan liian paljon, aivan liian ilmaisia ilojuomia.
Ennen varsinaista juomahupia meillä oli kuitenkin mahtava mahdollisuus päästä purkamaan koko vuoden keräämämme aggret Osuva Range & Training  -ampumaradalle käsiaseita käyttäen.
Siellä sitä tykitettiin menemään vuoden patoutumat 18 miehen ja minun (jonka mielestä ilmapallotkin ovat arvaamattomia ja äänekkäitä) voimin.

Tuloskatsaus
Kuten kuitenkin kuvastakin näkyy, en ollut täysin luonnonlahjaton. Luodit lävistivät taulun yllättävän monta kertaa, kymppiä unohtamatta.
Lämpimästi suosittelen tätä lajikokeilua jokaiselle.

Tulostaulu


P.S. Oli aika vapauttaa kuusi kellarista.

 
Tästä se taas lähtee.
 
 <3


Punakkaa pitsijuhlaa.

Se oli yksi pimeä torstai-ilta peiton alla, juuri ennen pehmeää unta, kun lamppua etäisesti muistuttava ajatus välähti pääni päällä. Vain kertoakseen unohtaneeni syöpälääkärini kolmevuotis -tapaamisen.
Ei pysty yksi tavallinen muija ymmärtämään, miten tuo vuoden pelätyin, mutta samalla odotetuin päivä voi vain vilahtaa huomaamatta ohi.
Sinne se kuitenkin meni.
Lienee positiivinen oletus, että syöpä olisi pian hailakka muisto vain.
 
 
Pikkujoulukausi on täällä ja on taas aika ahtautua liian pieniin ja liian punaisiin pitsiunelmiin.
 
pitsiunelmaa
 
Päräytimme tyttöjen kesken tämän punakan aikakauden näyttävästi käyntiin - viinin syvällä voimalla tietysti. Ihan muina hutikkaisina tonttuina.
 
#ihantonttuina
Ilta oli kertakaikkisen upea. 10 h silkkaa hauskanpitoa aina pilkun välähdykseen saakka.
<3
 
Aamulla olo olikin sitten jotain aivan muuta kuin juhlallinen. Naamasta nyt puhumattakaan.
Totaalinen shokkiherätys klo 10.00 ja välitön ymmärrys siitä, että tunnissa pitäisi olla lapset noudettuina ja brunssieväät leivottuina veljen luona - kuten sovittu.
Moni asia tulee mulle kyllä puun takaa mutta yllätys on joka kerta yhtä suuri.
 
Kiitos kuitenkin ajattelevaisen siskoni, joka mennä lompsutti neljän mukulan kanssa bussiin ja toimitti omani juhlapaikalle. Ja lämmin kiitos Subille, joka leipoi taivaalliset brunssikeksit puolestani äärimmäisen pikaisella aikataululla.
Siitäkin huolimatta, että viininhuuruinen soittaja ei välttämättä kuulostanut potentiaaliselta - saati luotettavalta asiakkaalta.
 
Nyt on brunssieväät tankattu pakaroihin ja iltanälän hiipiessä, hampurilaisateriasta haaveillessa lausun mielessäni jo hiljaisia lupauksia paremmasta huomisesta.
 
Vaan ihan levynä ei ole oltu. Kävipä eilen niinkin, että uskomatonta motivaatiota täynnä oleva kottarainen päätti lähteä Malminkartanon portaisiin vähän "treenailemaan" ennen punaista ilonpitoa.
 
Oli siinä varmaan ensimmäiset 30 porrasta takana, kun pulssi huuteli jo tuskansäveliä.
Huippu saavutettiin hitaasti, mutta epävarmasti - maitohappojen siivittämänä.
Kyllä siinä ensimmäisten nousun yhteydessä, yli neljänsadan portaan aikana ehti tunteet ailahdella aina raa'asta vihasta onnen henkäyksiin. Tuo ihana kamala liikunta.
Alas juostessa muistan ajatelleeni, että alamäkijuoksu voisi olla mieleinen laji. Tietysti.
 
ihan hapoilla
Otin nousun vielä kerran uusiksi, mutta sitten heikko luonne petti ja annoin tuskamäen pitää tunkkinsa. Oli aika lähteä ahtautumaan jo aiemmin mainitsemaani pitsikuoreen.
 
Mitä tulee pitsikuoriin ja muutenkin "naisellisiin" hömpötyksiin, olen vähän sellainen myöhäisherännyt tapaus.
Olin nuorempana todella poikamainen pukeutuessani muina hiphoppareina huppareihin ja reisitaskuhousuihin. Joskus saatoin heittäytyä villiksi ja lainata ystäviltäni tyttömäisempiä vaatteita, mutta pakettiin kuului joka kerta myös meikäläisen kokonaisvaltainen uudistus meikkejä ja hiuksia myöten. Olin täysi tampio kyseisessä lajissa, joten taakka kaatui usein ystävieni harteille.
 
Vasta vuosia ystäviäni jäljessä aloin löytämään hameet, korkokengät, meikit, sekä muut tyttömäiset hömpötykset ja matka jatkuu yhä.
Nyt olen löytänyt huulipunat ja olen aivan haltioissani.
Herää nyt vain yksi kysymys:
MITÄ PERKELETTÄ PITÄÄ TEHDÄ, ETTÄ SE HUULIPUNA YMMÄRTÄÄ PYSYÄ HUULTEN RAJOJEN SISÄPUOLELLA IHAN SINNE ILTAAN (tai aamuun) ASTI?
Nim. Kotiin palatessa lähes jotain tämän suuntaista.
 
ihan huulipunissa
Dear women - HELP ME, please.
 
Tämmöstä turhanpäivästä rallatusta tällä kertaa.
Muisk <3

Sädekehä ruostuu.

Täältä pesee kuulkaa täysin aiheetonta paskanjauhantaa arjen olemattomista ongelmista!
Yllättävän paljon negaa mahtuu näinkin aurinkoiseen akkaan.
 
Tiedättekö sen päivän, kun on niin paljon hommaa ettei edes tiedä mistä lähteä karkeloita purkamaan.
Mä tiedän - meillä sitä kutsutaan arkipäiväksi.
 
Kaikkihan alkaa pommiin nukutusta aamusta.
Heräät umpiväsyneenä ja torkutat kuvitellen, että se viis lisäminuuttia tuo sun päivääs niin helvetisti lisää valoa. Valon sijaan saat sydäriä hipovan paniikin turhan pitkästä torkusta.
 
Ei muuta kun ekat housuja muistuttavat kangasrääpäleet jalkaan ja tonne kuran täyttämään syyspimeyteen toivomaan, että vastaantulijat on vähintään yhtä homeessa kuin itse olet. 
Kotiin palatessa, niitä ryönäsiä tassuja pyyhkiessä sieraimissa kirveleekin jo se tuttu märän raadon haju. Tiedät että se tulee olemaan läsnä sun päivässä juuri siitä hetkestä ihan sinne loppuun asti.
Eilinen lattianpesu vilahtaa mielessä kulahtaneena muistona vain.
 
Työpäivän ajaksi voi huokaista hetkeksi, koska saat hoitaa virkasi istuen. Mielessä kuitenkin vahvasti edessä häämöttävä siivouskarkelo.
Vähän jopa toivot, ettei työpäivä päättyisikään ja samaan aikaan toivot sen päättyvän äkkiä, jotta ehtisit tehdä kaiken.
Se naisen mieli...
 
Jaha, poika pitää hakea eskarista. Lupasin yhteisen peli- ja leikkihetkenkin.
Unokortit haltuun, pikainen murskavoitto ja legot kehiin. Tehtiin ehkä maailman nopein poliisialus. Ei siinä kauan mennyt.
Äidin osallistumisen lyhyyttä hämmästeltiin jälleen. Kehoitettiin siivoamaan jäljetkin.
Huomaan vastavuoroisesti kehoittavani 6 vuotiasta poikaani oma-aloitteiseen pyykinpesuun, koska en käytä hänen vaatteitaan. Jo ennen kuin pääsin lauseen loppuun, huomasin ikäni laskevan melko mataliin ja siirtyneeni nöyrästi keräämään lojuvia legoja.
 
Siirryn lakanapyykin äärelle ja koneen käynnistyessä muistan jotain olennaista. Menneiden viikkojen laiskuus alkaa näkyä puhtaita lakanoita etsiessä. Perkele. Haaveilen kuivausrummusta. Tai vapaista pesutupa-ajoista. Tai ihan vaikka puhtaista lakanoista.
Vilkaisen keittiön tiskivuorta ja yritän muistella, miksi blenderi sai etuoikeuden muuttaa meille ennen tiskikonetta. Tartun nöyrästi fairyyn ja harjaan.
"Äiti mul on hirvee nälkä" kajahtaa ilmoille ja on aika pudottaa tiskiharja kädestä ennen kuin ehdin kunnolla siihen tarttuakkaan.
 Makaroonilaatikko taittuu vasemmalla kädellä, oikean tehdessä vielä tilaa kuivauskaappiin uudelle tiskiryöpylle.
 
Ruoan levätessä vihdoinkin uunissa huomaan puhisevani ääneen viattomille yksilöille.
Näistä yksilöistä kaksi karvaista muistuttaa jälleen olemassaolostaan ja ymmärrän, että olisi parempi lähestyä ulko-ovea melko vilkkaasti, jos ei halua rikastuttaa karkeloitaan yllätysbonuksella.
Mietin, kuinka toteutan tilanteen ruoan ollessa uunissa ja lapsien yhä jodlaavan samaa nälkäsävelmää.
 Ratkaisu on pikalenkki ja takaisin karkeloihin - kurarumban kautta tietenkin. Märän raadon haju muistuu upeasti mieleeni.
 
Ruokailun päättyessä olisi ollut aika tarttua imuriin. Sen sijaan päätän tarttua tulitikkuihin.
Tuikkaan kynttilät tuleen ja kehoitan lapset ulos.
Pakarat hipovat jo sohvanreunaa, kun ulkoa kuuluu tuttu rallatus: "ÄITIIII TUU PARVEKKEELLE." Ja äitihän tulee. Tietenkin tulee.
Ja tulee vielä aika helvetin monta kertaa uudelleenkin, koska "toi ajoi pyörällä tätä rinkiä vastapäivään" ja koska "toi ylitti piharajan" niin ja tietenkin koska "toi ärsyttää mua tahallaan" ja mitä näitä nyt on.
Mitä edes tapahtuisi jos jättäisin tulematta parvekkeelle?
Yhtä mysteeristä, kuin mitä tapahtuu "MÄ LASKEN NYT KOLMEEN" -rallin kolmosen jälkeen.
Tietääkö kukaan mitä sitten tapahtuu?
Mä en tiedä. Kakkonen on niin uskottava.
 
Viimeisen kerran yrittäessäni painaa pakarat pehmeää sohvaa vasten, oveen koputetaan. Kuopus pyrkii sisään, mutta avaimet on jääneet kotiin. Tilanne tulee kuin faksi Jäätteenmäelle konsanaan. Yllätyksenä, sanovat.
Huomaan huokaisevani syvään ja tunteella: "Voi ny perkele!"
 
 Jättimäisestä kiukunpuuskasta huolimatta kehoitan poikaani hakemaan kirjan lastenhuoneesta ja tulemaan kainaloon. Tällä tavoin saan pakarat vihdoin asettumaan sohvalle ja omantunnon kohenemaan.
 
Päivä on lähes ohi ja mietin mihin se meni. Lupaan itselleni olla huomenna vain äiti. En siivooja, en pyykkäri, vain äiti. Ja ihan vähän kokki. Ja koiranomistaja. Niitä velvollisuuksia hoitaessani, voin pitää lapset mukana.
Näin saan taas sädekehääni kiillotettua ja omaatuntoa hinkattua.
Kotia ehtii hinkata sitten kun lapsilla on isäviikko.
 
Mitäkö tästä opimme?
Tuskin mitään. Paitsi että vaikka syöpä antaa uutta perspektiiviä asioihin eikä pienistä pitäisi kuulemma valittaa, niin aika hitokseen hyvää tekee tämä turhanpäiväinen tilittäminen!
 
Niin ja ettei äideillä ole aikaa harjata hiuksiaan.
#ihanäitinä
Mun pointti kuitenkin lienee se, että onnelliseenkin elämään tarvitaan vähän turhamaista paskaa.
Tekipä hyvää olla vähän huono <3

Pari pientä kivaa.

Kotiimme on rantautunut aivan huikea MOTIVAATIOKONE. <3

Motivaatiokone
Koneen mukana kaupasta tarttui myös koneeseen sopivia värikkäitä materiaaleja.

Uskomatonta, miten helposti tällaisen hankinnan jälkeen tulee "syötyä" niin paljon sellaisia terveysmateriaaleja, joita ei ole kuuna päivänä pystynyt muuten lautaselleen laittamaan. 
Kyllä, puhun muun muassa sinusta SELLERI.

Herää vain kysymys, koska seuraavan kerran meinaan syödä kiinteää ruokaa?
nim. #letssekoitetaankaikkiyhteen

Ensimmäisen päivän koekäytön perusteella tämä "Stollar The Boss" -merkkinen vempain on raivannut tiensä täydellisesti sydämeeni. Tehokas kuin mikä! 
Hintahan näissä oikeasti tehokkaissa on aivan jäätävä, mutta sanovat, ettei köyhällä ole varaa ostaa paskaa. 7 vuoden takuu tuo myös jonkin verran mielihyvää.
Vitamix, Blendtec ja Stollar - kolme kovaa, joista nyt (tarjous)hinta kuitenkin lopulta ratkaisi.
Tiskikoneen hankintakin siirtyi tämän myötä "syssymmälle" joten tiskaus jatkukoon omin pikku kätösin.
Elämä on valintoja täynnä.

En nyt kuitenkaan lähtisi vielä välttämättä keulimaan onnistuneilla tuotoksilla, sillä vaikka kone olisi kuinka rautaa, kokin taitoja parantavaa vaikutusta sillä ei ole.
Nim. Aura-parsakaalikeitto, josta tuli taikurin elkein "valkosipulikeitto parsakaalilla ja aurajuustolla höystettynä."
Neljä valkosipulinkynttä ja yksi raaka sipuli oli ehkä vain liikaa.

Taikurin keitto
Muuta pientä kivaa.
Kävipä muuan päivänä myös niin, että olisi ollut salipäivä, mutta liian tiukan aikataulun vuoksi ymmärsin, että oli punnittava tärkeysjärjestys uudelleen.
Lähdin hoitamaan ensimmäistä kertaa seuraneidin tehtäviä vanhainkotiin ja voi hyvätavaton, että oli samaan aikaan onnellinen ja haikea olo.
Extrapositiivisia fiiliksiä tuotti ihanat hoitajat, jotka kaiken työkiireen keskellä pysähtyivät halaamaan ja pitämään asukkaita kädestä. Ihan muuten vain.
<3

Ihan pikkusen vielä.
Sain oivan mahdollisuuden päästä kokemaan kahden yön "kaupunkiloman" Helsingin ydinkeskustassa.
Vaikka välimatka kotoota on vain onnettomat 15 km, visiitti tuntui aivan ulkomaan matkalta.
Helsingissä vain on sitä jotain.

Isolla kirkolla

Kuten esimerkiksi Starbucks.


Starbucks

 Ja tällainen aivan ihastuttava mummeli.

Aamuhellyydet


Arjen pieniä suuria iloja, joilla sai taas ammennettua itseensä sopivan annoksen positiivista energiaa
<3

P.S. Perkele, taas jäi sädekehän ruosteinen puoli esittelemättä, mutta tulossa on tulossa on.

JA HUOM HUOM HUOM!
Kaikki mukaan Siskojen nimipäivät 26.11. -tapahtumaan!
Lisätietoja https://www.facebook.com/events/175659572779247/

kolmevuotiskontrolli ja muita ilonaiheita.

Viikko sitten koitti odotettu ja pelätty kolmas vuosikontrolli. Tämän kunniaksi kävin vilauttamassa kumpuja radiologin tutkimuspöydällä.
"Kaikki hyvin" -sanoi tohtori.
Muutaman viikon kuluttua koittaa vielä verikokeet ja lääkärin tapaaminen. Tehdään katsaus menneeseen vuoteen ja suunnitellaan tulevaa.
Ei ole asiat pöllömmin siis. <3

Tuntuu muutenkin, että näinkin yksinkertaisessa elämässä on melkoisesti ilonaiheita.
Kuten esimerkiksi tämä syntinen ihanuus. Mahdollisesti myös suurin syy kesän jäljiltä rantautuneeseen extramuhkuun.
Strabucksin White Chocolate Mocha vai mikä lie upeus olikaan. ARGH.

Nam.

Tai vaihtoehtoisesti vaikka syksy. Ihanat värit ja kelit.
Säätä me suomalaiset toki osataan aina vähän valittaa, mutta kun ei siitäkään nyt oikein viitsisi
Pääsin sitäpaitsi havaitsemaan pikapakkasilla näitä oikeinpukeutumisen iloja, jotta syysviileydestä voi nauttia täysin (silikonin täyttämin) rinnoin.


Jännityksellä jään odottamaan, jotta kestääkö suomen pakkaset kuten luvattiin. Toistaiseksi on tuonut lämpöä ja onnea ulkoiluun. Myös mielelle.

Iloitsen myös yhä kasvavasta tukastani.
Tugee.
Tässä lajissa maltti on valttia. Kaljusta tähän - 2,5 vuodessa. Järjetön odotusaika näin malttamattomalle sielulle - ja yhä aika lyhyelle tukalle. Siinä sitä nyt kuitenkin on ja jatkoa toivotaan.

Kävin tutustumassa aikaisemmin mainitsemaani vanhainkotiin. Minut otettiin ihanasti vastaan ja tuli tervetullut olo vapaaehtoistyöhön. Vanhainkodin väki oli kovin sympaattista porukkaa ja nyt odotan innolla pääseväni suorittamaan seuraneidin tehtäviä.
Kertoivat, että heillä käy paljon vapaaehtoisia järjestämässä ohjelmaa, mutta meistä, jotka istumme vain vierellä ja kuuntelemme, on suurta pulaa.
Aktivoitukaa ihmiset, jos teillä on vähänkään aikaa. <3

Sitten ihan pikkunen avautuminen tästä suomalaisesta "minä ensin, minä sitte ja minä nytte" -kulttuurista.
Tapahtuipa eräänä sunnuntaipäivänä piipahtaessani suurehkossa urheiluliikkessä niin, että ihmiset olivat yhden pyhäpäivän jälkeen paniikinomaisesti ottamassa ilon irti ostosmahdollisuuksista - niin sanotusti "kaik yhes koos."
Jono kyseisessä liikkeessä oli omastakin mielestä jäätävän pitkä, mutta jos jotain mieli saada kotiin saakka, oli mentävä nöyrästi jonon jatkoksi.
Siinä jonossa aikani katseltuani puhisevaa kansaa, tuli mieleeni muutama pikku ajatus.

Mikä siinä jonottamisessa oikeastaan on niin kamalaa?
Mikä saa aikuiset ihmiset käyttäytymään kuin pienet lapset "minä olin ensin ja kaikki heti nyt" -fiiliksellä, jos hetken joutuu seisomaan paikallaan?
Mikä on niin kiireellistä, että siitä kannattaa kerätä käsittämätön määrä negatiivista energiaa itseensä ja tunkea sitä samalla myös muihin?

Seisoin siinä typerä hymy naamalla ja mietin pari positiivista faktaa.
Mulla ei ole mikään kiire mihinkään. Työntekijät kassalla tekevät varmasti parhaansa.
Seisoskellessa voin vaikka fiilistellä sylissä nököttäviä uusia hankintoja. Ehkä harkitakin vielä kerran.
Ja kappas, taskusta löytyi some. Sillekin liikeni mainiosti aikaa.

Nettikauppakin vilahti mielessä. Se on tänä päivänä myös äärimmäisen kätevä vaihtoehto.
(Jopa suositeltavaa isoimmin puhiseville yksilöille.)

Kyllä se oma vuoro sieltä aikanaan tuli ja sain mennä hyvin fiiliksin kassalle. Vielä paremmilla fiiliksillä kotiin.

Semmosia pieniä ilon aiheita <3

P.S. Sädekehäni saattaa näyttää nyt kiiltävältä, mutta lupaan kirjoittaa myös sen ruosteisesta puolesta mahdollisimman pian.

Ainiin ja lisä P.S.


Jos ei nyt - koska sitten?

Kyllä tuntee ihminen itsensä melkoiseksi tampioksi, kun ei tiedä miten pesutupaa käytetään.
Hyödynsin elämäni ensimmäisen kerran taloyhtiön pesutupaa tällä viikolla ja sen lisäksi että koneiden toimivuus aiheutti pään vaivaa, olin äärimmäisen yllättynyt vuokraan sisältyvästä rajattomasta käytöstä.
Nyt kahden käytön kokeneena on pakko todeta, että onnea on pesutupa - ja hei kuivausrumpu. Ja mankelikin (- noin niinkun ajatustasolla. Sitä en osaa vielä käyttää.)

Pesutuvasta ikäihmisiin.
Kuultuani oman 85 -vuotiaan supermummuni olevan vapaaehtoisena vanhustyössä, viihdyttämässä itseäänsäkin nuorempia yksinäisiä vanhuksia, oivalsin että olisi varmasti jotain mitä voisin itsekin asioiden hyväksi tehdä.
Lähestyin yhtä alueeni palvelutaloa ja ilmoittauduin käytettäväksi vaikka seuraneidiksi ikäihmisten luokse silloin tällöin. Nyt odotellaan, josko palaisivat asiaan.

Samalla hoksasin myös, että olisi varmaan kuitenkin syytä aloittaa ensin omasta mummustani. Tässä tahtoo nimittäin oman rakkaan mummun "viihdytys" vallan unohtua, kun hän on niin toimelias ja elämässäni kuitenkin niin "läsnä" konkarina facebook käyttäjänä.
Ei toki kirjoitus kohtaamista korvaa, joten ilmoitin mummulle ensi viikon tapaamisesta.
Josko sitä välillä kokkaisi mummulle, eikä aina toisinpäin. Osaakohan mummu edes vain istua ja jutella - ilman soppakauhaa ja kaulinta?
<3

Terveelliset elämäntavat ovat saaneet oikean suunnan ja olen löytänyt uusia makuelämyksiä.
Aamupala koostuu nykyään maustamattomasta jugurtista ja sekaan erehtyy mitä mieleen juolahtaa ja kaapista vaan irtoaa.
Fitskujugu mansikoilla

Fitskujugu puurohiutaleilla, paahdetuilla pähkinöillä ja siemenillä sekä kuivatuilla banaaneilla.
Ihan mielettömän hyvää. Erityisen yllättynyt olen maustamattoman jugurtin, paahdettujen cashewpähkinöiden ja auringonkukansiementen makuyhdistelmästä. Kuivatut banaanit voi helposti vaihtaa tuoreisiin. Halleluja mä sanon vaan. <3

Eilen oli myös salipäivä. Sohva houkutteli enemmän kuin sali, mutta siinä kotona möllöttäessä, lapsivapaalla ollessani esitin itselleni yhden kysymyksen:
"Jos ei nyt - koska sitten?"

salikottarainen ristiriitaisissa fiiliksissä
Ja niin minä menin. Ja kiitin itseäni treenin jälkeen kaaduttuani takaisin sohvalle.
On se motivaatio melko kettu. Ailahtelee kuin kottarainen konsanaan.

Joulu lähestyy.
Tiedän - ei ole vielä edes marraskuu, mutta minulle tämä aikakausi tarkoittaa päivien laskemista joulukuuhun, jotta saan alkaa koristelemaan asuntoani kaiken maailman joulupallohärpättimillä.
Ihan vähän vain vahingossa jo ripustelin "talvivalojapalloja" olohuoneeseen, mutta vain syyspimeyden vuoksi.

Tästä joulusta tulee erilainen kuin yhdestäkään aikaisemmasta kolmeenkymmeneen vuoteen.
Ensimmäinen joulu, jota en vietä lapsuudenkodissani.
Ensimmäinen joulu (sitten äitiyden), jota en vietä lapsieni kanssa.
Erilainen joulu.
Olo on haikea, mutta tiedän että lapsille ja heidän isälle perheineen on myös arvokasta saada kokea yhdessä tuo tärkeä päivä.
Ei ne muutokset aina pahasta ole.

Ja siitä puheenollen.
Yksi kaukainen haave on käymässä toteen. Itseasiassa niin kaukainen, etten ole oikein siitä uskaltanut ääneen koskaan edes haaveilla, koska kuvitelin ettei se tule olemaan realistinen kovinkaan kotvasen kuluttua.
Mutta nyt sen sanon.

NEW YORK

Kun kottaraiselle tarjotaan uskomaton mahdollisuus matkustaa "maailman ääriin" niin siinä ei harkinnalle jätetä sijaa.

Kysyn itseltäni tärkeän kysymyksen uudelleen:
"Jos ei nyt - koska sitten?"

Ja mähän lähen. Koska on niin kiire elää <3

Ajatuksia onnellisuudesta.

Onnellisuus. Mitä se on? Miten sen voi saavuttaa?
Se selvinnee kokeilemalla. Elämällä.

Tietenkin pitää tehdä niitä tuttuja ja turvallisia asioita, jotka on tehneet onnelliseksi ennenkin, mutta etenkin näin levotonta sielua pitää aika-ajoin ruokkia myös uusin kokemuksin.
(Muullakin kuin ruoalla.)
Pitää olla rohkeutta heittäytyä ja antaa uusille kokemuksille mahdollisuus.
 
 
Niinpä otin tästä ajatuksesta kiinni ja tattadaa...

Meditaatio (#kolmenkympinsirkus)
En ehkä meinaa uskoa tätä itsekään, mutta kokeilin toissapäivänä elämäni ensimmäistä meditaatioharjoitusta ja olen jälleen positiivisesti yllättynyt.
Jos sanotaan, että keskivertoihmisellä on n. 60 000 ajatusta päivässä - voin väittää tuplaavani määrän kevyesti.
Ajattelen P-A-L-J-O-N. Olen aina ajatellut ja tulen varmasti ajattelemaan jatkossakin.
Erityisesti ajattelen paljon tunteita ja niiden (epätasaista) kulkua. Toisinaan se on melko raskasta, etenkin jos ajatuksiin jää joskus jumiin.
 
Nyt päätin yrittää "sammuttaa" ajatukseni hetkeksi. Rentoutua.
Laitoin meditaatioon soveltuvaa "pimpeli-meriaaltoja-pompeli-meriaaltoja" -musiikkia soimaan ja suljin silmäni.
Viisitoista minuuttia rauhallista hengitystä, vartalon jokaisen kohdan rentouttamista yksitellen ja ajatuksien poissulkemista. Crazy! Päällimmäinen jälkitunne oli levännyt ja kevyt olo.
 
Paitsi kevyestä puheenollen. Kipasin tovi sitten salilla ja salin vaa'alla. Kesä muistui mieleeni nopeammin kuin osasin kuvitellakaan. +3kg niin että heilahti.
Haittaako se? Ei todellakaan haittaa. Tämä oli itseasiassa se lukema, jota halusin lähteä tavoittelemaan lihastreenin myötä. Treeniä ei tosin varsinaisesti ole vielä näkynyt, mutta paino on saavutettu.
Lihas tai rasva - onko ne nyt niin justiinsa.
pukukoppimeitsie
Tekeekö treeni mut onnelliseksi? Voi kyllä.
Liikunta on itseasiassa varmaan yksi parhaista terapiamuodoista. Silloin saa 119 998 ajatusta helposti kyytiä. Loput kaksi päähän jäävää lienee: "perkele" ja "koita nyt hyvänen aika jaksaa."

Luonto
Osa menneestä viikonlopusta kului alla olevan kuvan maisemissa. Tällaiseen paikkaan villimpikin mieli joskus haluaa. Veden äärelle - rauhaan ja hiljaisuuteen.
Huomaan haaveilevani mökistä.
Ehkä vielä joskus <3


 
Työ
Olen siitä onnellisessa asemassa, että mulla on vakituinen, joustava ja turvallinen työpaikka.
Sen lisäksi saan ruokkia levotonta sieluani myös keikkatöillä - aivan eri alalla. Alalla josta olen aikaisemmin vain haaveillut.
Tämän uuden työn myötä olen myös saanut uusia tärkeitä ihmisiä mun elämään.

Tässä kohtaa ihan pikku kannustus teille jokaiselle työtä vihaavalle:
Pyrkikää nyt hyvänen aika tekemään sellaista, mitä voitte tehdä intohimolla ja suurella sydämellä.
En mä sano että se helppoa olisi, mutta ainaisen valittamisen sijaan olisi järkevää edes yrittää saada aikaan muutosta - siinä ei häviä mitään.

Enkä mä tietenkään tässä teille rupea valehtelemaan, että mun työ on pelkkää iloa ja onnea.
Ei tietenkään ole. Mutta niin paljon hyvää kuitenkin, etten mä sitä pelkän rahan vuoksi tee.

 Mun ajatusmaailmaan ei vaan mahdu se ikuinen valitus työn tekemisen vaikeudesta. Haaveillaan vaan siitä päivästä kun voitetaan lotossa ja voidaan jättää koko työelämä taakse.
En tuomitse, mutta en voi samaistua.
Tää maailma ei vaan pyöri niin, että me kaikki ajateltaisiin vain "omaa lomaa."

Enkä minäkään tätä oman elämäni unelmaduunia valittamalla ole saanut. Enkä oikopolkuja pitkin.
Ihan itse selvitin ja lähestyin alaa - ilman kokemusta, ilman koulutusta.
Kun jotain asiaa todella haluaa ja on valmis tekemään sen eteen töitä, niin se kyllä huomataan. Ja palkitaan.

Lyhyesti koko kirjoituksen pointti on seuraava.
Kokeilkaa asioita.
Räväyttäkää ja tehkää jotain ihan uutta.
Suunnitelkaa jotain hullua tai perskutti - jättäkää suunnittelematta.
Heittäytykää holtittomaksi vaikka aivan extempore.

 Itse yritän elää just niin, ettei mun tarvitsisi sitten lopulta katua yhtään mitään tehtyä tai tekemättä jäänyttä.

 Sanovat, että meillä on vain yksi elämä.
Käytetään se hyvin <3

Miten se kesä meni noin niinku omasta mielestä?

No eihän se ihan suunnitelmien mukaan mennyt, mutta keskitytään positiivisiin asioihin, joita se toi tullessaan.
 
Paluu kaupunkiin.
Olkoonkin ties monesko koti, mutta siinä se nyt on.
Joku viisas joskus sanoi, että koti on siellä missä sydän on. Toiminee "pikkusen pilkottuunkin" malliin.
Kuka huomisestakaan tietää.
koti
Unelmaduunia ja uusia ihmisiä.
Erityisesti tästä olen todella onnellinen. Pääsin tekemään ja näkemään työelämässäni aivan mielettömiä juttuja sekä kokemaan ja oppimaan uutta.
Korvaamatonta. Ja tätä todellakin lisää! <3
 
Uusien ihmisten myötä olen myös heittäytynyt aivan villiksi ja lähtenyt kokeilemaan myös uusia makuja.
hieman paremman ihmisen lautanen.
 
Minä sivistymätön moukka en ole koskaan aiemmin syönyt aitoa suhsia. Ja taivas varjele miten hyvää ja koukuttavaa se on. Olen aina elänyt käsityksessä, että vain "hieman paremmat ihmiset" syövät näitä taideteoksia vain nimenomaan sen "hienouden" vuoksi, mutta on olemassa pieni mahdollisuus, että olen erehtynyt.
Maku yllätti positiivisesti ja sushi buffathan ovat ihan taivaita. Vähän ruuhkaisia taivaita, mutta taivaita kuitenkin.
Eikä siitä puikkoshowsta tullut mitään vuosisadan näyttävintä sushituhoa, vaikka sitäkin niin pelkäsin.
 
Ja mitä ihanuuksia ovatkaan nämä mielikuvitusmaailman väriset herkku-unelmat. Miksi mä en näitä ole aiemmin keksinyt?! Nimi on kenties liian harhaanjohtava.
Mutta Nam. Nam. Nam.
Herkkuja
 
Ulkomaan kokemuksia.
Kohti Tukholmaa
Kolme reissua Tukholmaan kesän aikana - työn, huvin ja lasten merkeissä. Jokaisena kertana on tullut piipahdettua Joe & The Juicen ihanassa "mehubaarissa."
Mielettömiä makuja ja ihana tunnelma. Uskoisin tästä piipahduksesta tulleen pysyvä perinne Tukholman reissuja varten.
Tämä laitettanee myös uusien kokemuksien kategoriaan.

Erityislämmöllä suosittelen Lemon shake nimistä nautintoa.
 
 Vaikka kuvin mun kesäni näyttää melko "kepeältä", paljon odottamattomia asioita on kuitenkin tapahtunut - kuten mun elämässä yleensä on tapana.
Mennyt ajanjakso on sisältänyt sydänsuruja, epävarmuutta, pelkoa ja jopa ystävän kuoleman tuoman surun, mutta tilalle olen saanut myös paljon onnea, iloa ja uusia kokemuksia.
Tärkeintä ei kuitenkaan ole matkan kivikkoisuus, vaan asenne millä sen läpi porskutetaan.
 
Olen aina elänyt enemmän tunteella kuin järjellä ja uskon tämän olleen yksi syy onnellisuuteeni. Tottakai lapset tuovat oman järkipotkun tähän tunne-elämiseen, mutta kuten aiemminkin olen maininnut, valinnat joihin voin itse vaikuttaa perustuvat oman onnellisuuden tavoitteluun ja sitä kautta muiden hyvinvointiin.
 Järki on hyvä pitää tunne-elämisessä kuitenkin vahvana taustapiruna. Kertomassa, ettei ole syytä muuttaa oman onnensa ja vaikka Vladimirin vuoksi Pietariin ja olettaa, että lapset sopeutuvat.
Paljon tunnetta, ripaus järkeä ja kaikki voittaa <3
 
En ole välttynyt tuttavieni (ja vähemmän tuttujen) kummasteluilta muuttuviin elämäntilanteisiini.
Vaikka omistan itseironiaa ja tykkään nauraa itselleni ja värikkäälle elämälleni, on hetkiä kun haluaisin vakavoitua ja saada muut ymmärtämään, etten mä elämässäni niitä valintoja huvikseni tee. Asioita tapahtuu myös ilman, että multa kysytään mitään. Asioita, joihin en voi itse vaikuttaa.
 
Se mitä mä olen tässä vauhdikkaassa elämässäni oppinut, on todellisen ystävyyden mittaamaton merkitys.
Mun vanhemmat ja sisarukset on ollut mun tukena ihan jokaisessa elämänmuutoksessa. Ihan jokaisessa käänteessä. Mut on kasvatettu ymmärtämään, että "kaikki järjestyy."
Mun ystävät on olleet mun vierellä ihan jokaisessa hetkessä. Ihan jokaisessa päätöksessä.
Ei aina samaa mieltä, mutta tukena.
 
Muiden mielipiteillä ei ole väliä. Rakkaiden tuella on. Ja sillä mihin itse uskot. <3
 
Kiitos murut.
<3
 
P.S. Ja koska olen niin holtiton, leikkautin otsatukan hetken mielijohteesta.
 
 
 


Kolme vuotta sitten. Ja nyt.

Kävipä muuan päivänä niin, että kottaraiselta repesi nänni.
Yksi tikki mennä retkahti auki ennenaikaisesti ja haava sai pientä tulehduksenoiretta osakseen. 
Puhelinkonsultoinnissa tiedustelivat mahdollisia kipuoireita. Oli melko haastavaa vastata kipukysymykseen, kun molemmat rinnat ovat olleet tunnottomat sitten lokakuun 2014.
Kummut kävivät kuitenkin varmuuden vuoksi määräaikaishuollossa ja ovat nyt jo parempaan päin.

.
Palasin tänään lukemaan Kutsumaton vieras -blogini ensiajatuksia. Siitä on nyt kolme vuotta kun sain syöpädiagnoosin ja aloitin ajatuksieni rustaamisen julkisesti. 
Uskomatonta, miten paljon ajatuksia on mennyt pimentoon näiden vuosien aikana. Sitä suuremmalla syyllä olen tyytyväinen, että kirjoitin, jotta pystyn palaamaan niihin hetkiin joita en enää muista.

Paljon on elämässä tapahtunut menneen kolmen vuoden aikana. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin. (#kolmenkympinsirkus.)
Kaikesta huolimatta jokainen tehty päätös on perustunut vahvaan tunteeseen, jonka tarkoituksena on saavuttaa onnellisuus.
<3

Jaoimme myös vertaistuen parissa hiljattain suuria tunteita kateudesta ja katkeruudesta, joita tämä sairaus helposti tuo mukanaan. Eikä syyttä.
En kuitenkaan usko, että olen itse koskaan kokenut omakohtaista katkeroitumista siitä, miksi juuri minä sairastuin, mutta olen kyllä jostain syystä kokenut epäreiluutta muiden nuorten sairastuneiden äitien (tai lapsista haaveilevien) puolesta.

Eihän tätä kenellekään toivoisi. Ei nuorille, eikä vanhoille.
Diagnoosi tulee aina huonoon aikaan - oli elämäntilanne tai ikä mikä hyvänsä.
Paitsi tietysti minun mummulleni, joka omien sanojensa mukaan olisi ollut täysin jouten sairastamaan  tämän puolestani.
Vieläkin hymyilyttää.

Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että jos täältä ennenaikaisesti lähdetään, niin katkeroitua en aio, suostu tai halua.
Olen aina sanonut, että pahinta kuolemanpelossa on ajatus siitä, että joutuisin valmistelemaan lapseni kohtaamaan äidin menetyksen, mutta todellisuudessa tiedän, ettei minun poislähtö tarkoittaisi heille huonoa lapsuutta tai tulevaisuutta. Suru voi antaa myös paljon hyvää.
Ja se tukiverkko, joka meidän perhettä ympäröi, on korvaamaton.
<3

Ei ollut tarkoitus lähteä ihan noin diipeille vesille, vaan ennemminkin iloita yhä jatkuvasta ajasta. Mitä kauemmas sairastumista kuitenkin mennään, sitä enemmän uskaltaa taas negistellä arjen pieniä vastoinkäymisiä.
Kuten esimerkiksi aamulla hellan alle kaatunutta vesilasia tai yllättäen päähän hyökännyttä kaapin ovea. Ei kaatanut syöpä mun maailmaa, mutta sitten tuli se hellan alle valunut vesi - ja kaatoi kaiken.

Nauttikaa elämästä - uskaltakaa olla rohkeita.
Tehkää itsenne onnelliseksi <3

Ja tää lähtis nauttimaan nyt pöllölaakson kynttiläkauden avajaisista <3

Kesäsirkus on päättynyt.

Terveisiä kolmenkympin kesäsirkuksesta!
Ihan ensiksi VALTAVA kiitos teille ihanille, jotka olette laittaneet kannustavia viestejä blogini ollessa kiinni. Tukenne merkitsee isosti <3

Kesäkiertue on nyt päättynyt ja on aika palata julkisten ajatusten äärelle. Sen kunniaksi blogikin on taas auki.

Paljon on elämässä taas tapahtunut, mutta avattakoon tilanteesta olennaisin:
Kottarainen on elossa ja voi hyvin. 

Kukaan ei liene yllättynyt, jos julistan treenikaudenkin nyt samalla avatuksi. PT on tavattu ja tekniikoita hiottu.
Olen myös löytänyt SUPpauksen ja siitä aivan täpinöissäni. Uudella lähisalilla on uima-allas jossa ohjattuja SUP -treenitunteja. Tehokasta ja haastavaa.
Suosittelen kaikille jos vain mahdollisuuksia kokeilla <3

Kumpukuulumisia!
Pari viikkoa sitten alkoi taas uudet sairaalakarkelot, joissa kummut saivat nännit. Paikallispuudutuksessa väkersivät, vaikka luonnostaan ovatkin yhä täysin tunnottomat.

Ei pysty  taas yksi tavallinen kottarainen ymmärtämään, miten ihmeessä parista viillosta keskelle kumparetta voi saada tikein kurottua aivan aidon näköiset nännit. Siinä ne nyt kuitenkin on ja jäävät odottamaan enää väriä, joka tatuoidaan muutaman kuukauden kuluttua.

Vuosikontrollikin lähenee ja jännitys toki hieman kasvaa. Toistaiseksi kuitenkin keho osoittanut oireettomuutta, joten on syytä olettaa vuosikontrollin tuovan puhtaat tulokset.

Siitäkin huolimatta, etten avaa kesäsirkustani nyt julkisesti, haluaisin kuitenkin jakaa teille yhden unohtumattoman kokemuksen - sillä kuuluisalla, syvällä rintaäänellä.

Kun tyttöjenristeily on varattu ja viikko tolkulla kestävä hypetys on saatu päätökseen, ei osaa kottarainen odottaa laivamatkan päättyvän syvään uneen ennen puolta yötä.

Niin kuitenkin saattoi käydä eräälle tavalliselle kottaraiselle, joka yhden karaokekappaleen ja liian innokkaan terapiajuoman saattelemana erehtyi kellahtamaan matkalaukkujen syleilyyn ennen aikojaan.
Tarina kertoo, että hytin virkeämmät yksilöt olivat yrittäneet saada kottaraista uuteen nousuun useammin kuin kerran - tuloksetta.
Kottarainen avasi tällätyt silmänsä seuraavan kerran aamulla laivan kiikkuessa jo vieraan maan kamaralla. Sen sijaan, että olisin siis nähnyt bändin ja bilehumun - näin lähinnä unen.

Mummo ulkomailla
Illan virkku oli kuitenkin aamun torkku - joten väitän olleeni virkein yksilö Tallinnan päässä.

Näitä sattuu - toisille vähän enemmän.

Nyt on aika taas kiirehtiä elämään - palataan ihanaiset! <3

Kidutettu mutta hengissä.

Olen juuri palannut kumpujen korjausosio nro 2:sta ja olen lähes sanaton kivusta.
(En kuitenkaan hiljaa.)
 
Näyttäisi siltä, että rasvansiirto paikallispuudutuksessa toimisi äärimmäisen hyvänä kidutusmuotona tilanteessa kuin tilanteessa. Olisin tunnustanut mitä tahansa.
"Paikallispuudutus" tarkoitti minulle muutamaa pientä pistoa eripuolelle kohdetta ennen itse toimenpidettä, mutta todellisuus iski pahasti päin sisäreittä.
 
Puudutus suoritettiinkin n. 30 cm pituisella (paksuudesta puhumattakaan) pruutalla suoraan sisäreiden ihon alle väkivalloin. Yhtä sisäänmenoreittiä käyttäen aina polvesta lähes rööpeeriin asti. Voi sitä rutinan ja kitinän määrää.
No - materiaalia löytyi kyllä yhdestä reidestä sen verran somasti, ettei toiseen (HERRANJUMALA LUOJANTÄHDEN) tarvinnut edes kajota.
Onnea on kuitenkin lähes tunnottomat kummut, joten itse rasvansiirto oli kivun sijaan lähinnä vain epämiellyttävä kokemus.
Syyskuussa homma kruunataan lähes pakettiin, kun rakentavat vielä nännit kumpuja koristamaan.
 
Juuri nyt toimenpiteen jälkeen reisi alkaa näyttää melko mukiloitua sävyä - kumpujen tummumisesta puhumattakaan, mutta kipu jota tällä hetkellä koen ei ole edes valittamisen arvoista verrattuna kahden tunnin takaiseen.
 
Hoito-ohje seuraavalle kahdelle viikolle on kuitenkin yksinkertainen - kompressiotrikoot tiiviisti jalkoja tukemassa ja urheiluliivit kumpuja kohottamassa.
Lopputulosta odotellessa :)
 
Tähän hätään en keksi mitään muuta sanottavaa. Jos vaikka vaan lähettäisi kaikille tällaisen juhannuksen jälkeisen - pikkusen kilahtaneen suukon.

pus
Palataan kun toivun kokemuksesta.

Ylös ja alas.

Valtavan ihanaa äitienpäivää kaikille äideille <3
Ja valtavan paljon voimaa teille, jotka siitä haaveilette <3

Itse en herännyt tänä aamuna kahvin tuoksun täyttämään taloon, vaan hälytykseen koiravanhuksen ilmoittamasta pask*ahädästä.
Toistaiseksi siis tätä ainutlaatuista päivää vietetty vain näiden kahden "kakaran" seurassa.
Odotus kuitenkin palkitaan illemmalla, kun saan koko jengin kasaan <3

Sänkynäkökulmasta katsottuna ylösnousemista odotetaan jo.
Tuntuu, että olen ollut jo pidemmän aikaa melko liekeissä lähes kaiken suhteen. On ollut fiilistä liikkua, tehdä töitä ja nauttia elämästä ylipäänsäkin <3
On ollut hienoa elää taas luottavaisin mielin ilman jatkuvaa pelkoa syövästä.
Laskin juuri, että syksyllä koittaa KOLMAS vuosikontrolli ja mitä enemmän vuosikontrolleja tulee mittariin - sitä pienemmäksi uusiutumisriski (ja pelko) käy.

Eilen sain kuitenkin taas muistutuksen siitä, miten nopeasti voi fiilikset romahtaa tuolta huipulta takaisin pelkotilaan.
Syöpäpuolen kainalo alkoi kipuilemaan eilen päivän mittaan melkoisella vauhdilla.
Illalla turvauduin lääkekaapille, koska kipu yltyi kovaksi, eikä kättä pysty kertakaikkisesti nostamaan ylös.
Oli jälleen aika etsiä oirepolin numero valmiiksi maanantaita varten. Ja tehdä se virhe, että googlettaa kainalon kivun ja rintasyövän välisestä yhteydestä.
Tässä sitä taas ollaan ja odotellaan, että joku poissulkisi syövän mahdollisuuden. Se kun näistä kivuista ensimmäisenä raksuttaa mielenpäällä.
En kai suinkaan tee mitenkään äkkipikaisia johtopäätöksiä, kun alan jo henkisesti valmistautumaan uudelle kierrokselle?

Mutta niin kauan kuin faktat ei ole tiskissä, niin olen TERVE KUNNES TOISIN TODISTETAAN.
Paitti kohta varmaan flunssassa, koska omatoimiset sähkönsäästöviikot.
Saatoin hieman liioitella, koska mittari näyttäisi sisälämpötilaksi + 18 astetta.
Villasukkaa jalkaan, takkaa päälle ja odottelemaan kustilta vähän pienempää sähkölaskua.

Ups ja help.

Käsittämätöntä mihin aika menee. 
Sen lisäksi, että ei MILLÄÄN uskoisi mun lähestyvän uhkaavasti kolmeekymppiä (ei sitten millään), niin eilen tuli tasan 10 vuotta siitä, kun musta tuli äiti.
Kyllä - mun iki-ihana tyttöni täytti eilen 10 vuotta ja olen tietysti onnesta ja kauhusta samaan aikaan soikeana.
On melko hullua ajatella, että tässä pitäisi alkaa jo keräämään kasvatusmetodit kuntoon tulevaa teini-ikää varten, kun tuntuu että on vasta itsekin hädin tuskin rämpinyt teinimoodista "aikuisemmalle" puolelle.

Korvissa kaikuu vain ne lukemattomat uhot omille vanhemmilleni:
"Sit kun mä oon äiti niin mä todellaki annan mun lapsen....

... pyöriä kaupungilla vaikka yöhön asti
... kiroilla holtittomasti
... ostaa karkkia ja vaatteita rajattomasti
... hengailla ja juoda siideriä ihan vaikka juna-asemalla tai ylipäänsä...
Ja muutamat muut samaan kategoriaan kuuluvat haistatukset.
Juu - ihan varmasti annan.

Jos tyttäreni teinivuodet muistuttavat lähellekkään omiani, niin ei herran tähen mihin mä vielä joudun.
Terveisiä äitille ja iskälle - miten helvetissä te saitte mut ruotuun? <3

Kun mä sitten vihdoin ja viimein pääsin tuosta uhovaiheesta eroon ja aloin pikkuhiljaa kunnioittamaan vanhempiani, alkoi elämässäni toisenlainen - niin sanottu "UPS" -vaihe (joka jatkuu yhä vain.)

Siinä missä sisarukseni ansaitsivat hymypatsaat kotimme pianon päälle, meikäläisen kantoi kotiin vain itsetehdyn, savesta väännetyn onnettoman myyräpatsaan. Tämän patsaan äitini risti nimellä "UPS."
Myyrän olemus kuvasti luonnettani täydellisesti silloin ja kuvastaa luonnettani yhä.

"UPS mä unohdin sen ja UPS mä unohdin ton"
ups myyrä
Jokainen mut tunteva allekirjoittaa tämän täysin. Mä unohdan ihan kaiken.
Kovasti kiitollinen teille rakkaille, jotka kestätte tätä mun yhä jatkuvaa "UPS"-vaihetta <3

Tänä päivänä on toki mahdollisuus vilauttaa syöpäkorttia ja sanoa vain ongelman johtuvan sytostaateista. Ikäänkään kun ei oikein vielä viitsisi turvautua... Se olisi vähän sama kuin kusisi omiin muroihin.
Niih!
Hyvät ja toimivat nykypäivän kasvatusvinkit siis vastaanotetaan! <3

P.S. Tiesin jo olevani niin kaukana tästä päivästä saadessani puhelimessa rennonletkeän kommentin tiukkaan "nyt kotiin" - kehoitukseeni: 
"Joo joo äiti älä ragee."
Ja jouduin googlettamaan sanan "ragee".

Ällöpositiivisuutta!

IHANUUSVAROITUS! Neganöpöt älkää oksentako!

Nyt on semmonen draivi päällä ettei mitään rajaa. Sain menneestä extremerunista jonkun extraboostin ja virtaa riittäis vaikka koko kylälle.
Kyseinen tapahtuma jätti myös jonkin sortin vaurion (myös ylä)päänseudulle, sillä ihastuin ikihyviksi vain hupimielessä ostettuihin treenitrikoisiin.

#pinkkiä on
Mies ilmoitti jättävänsä salitreenin kanssani eilen väliin "nimeltämainitsemattomista syistä" joten päätin testata naapurin häpeän määrää kuntosalilla kertomatta asuvalinnastani etukäteen.
Naapuri järkyttyi ja totesi (pakenemisyrityksien jälkeen) lihaksien sijaan kivun tuntuvan enemmän silmissä.

Lähetin yllä olevan kuvan myös miehelle tänään saattein: "Mä kidutan sun silmiä!!!" ja sain paluuviestinä ytimekkään vastauksen:
"Nyt meni näkö - toivottavasti kohta kuulokin".
MITÄ LIE TARKOITTI SILLÄ, kun olen niin hiljainenkin...... ??
*aivan tietämätön*
en ymmärrä...
Mitä tulee tähän hyvinvointidraiviin niin treenit sujuu ja mieli on vallattoman hyvä <3
Eikä suuhun ole lirahtanut herkun herkkua viimeiseen kolmeen päivään (HALLELUJA)!!!

Ja mitä pidemmälle aikaa kuluu, sitä tyytyväisempi oon näihin luonnollisiin ravintolisiin joista oon saanut ihan uuden potkun oman elämäni hyvinvointiin. Lähes 4 kuukautta jo takana eikä vaan pystyisi enää lopettamaan. NIIN moneen epäkohtaan oon apua saanut!
Jos nyt pikaisesti mainittuna astmalääkityksen poisjäänti, kropan turvotus ja yleinen vireystila!

Muistutuksena siis teille höpönteille, jotka haluatte voida TOSIHYVIN (yhtään tyrkyttämättä) -  KLIKKAA TÄÄLTÄ!
<3
JA 4.5.2015 on Helsingissä luento aiheesta, miten voida hyvin ravinnon, luonnollisten ravintolisien, levon ja liikkeen avulla. Jos kiinnostuit ja haluat tulla mukaan, niin ilmoita mulle sähköpostilla norppa85@gmail.com niin pääset mukaan :)

Nyt pukkas vähän tämmönen MUL ON NIIN SAIRAAN HYVÄ FIILIS -kirjoitus mutta parempi varmaan sekin kun "VOI PASKA MAANANTAI ON TAAS ENS VIIKOLLA JA SITÄ SEURAAVALLAKI" -postaus.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoitan siis seuraavaa:

Uskaltakaa tehdä asioita, jotka saa teidät onnelliseksi. 
Hullutelkaa muiden mielipiteistä huolimatta. 
Heittäytykää juttuihin hetken mielijohteesta.

Näitä oppeja itse noudattaen elämäni on melko värikästä, mutta onnellista.
Saa olla pikkusen kilahtanut <3

Elämän parasta aikaa - kilometreistä viis!

Varoitus - teksti sisältää suodattamatonta kuvamateriaalia. Ei herkille.

Kevät on niin täällä!  Eihän tulee enää talvi EIHÄN?
Tein eilen pitkästä aikaa metsälenkin sijaan kävelylenkin koirien kanssa KUIVALLA asfaltilla.
Ja eihän se ole lenkki eikä mikään, jos ei siitä ole yhtä(toista) selfietä todisteena.

kyllä se on asfaltti.
Lenkin jälkeen keräsin "hyväsuttura" -pisteitä loihtimalla Mörököllille sohvan pohjalle kuuman kaakaon ja suklaamunkin.
nam
Itsehän kieltäydyin tästä ihanuudesta, koska hetkellinen terveysinto.

Kyllä - terveysinto rantautui kehooni jälleen kerran, mutten pidättäisi hengitystä sen jatkuvuudesta. Tänään tiedossa oli nimittäin muuttohommia ja niitähän ei voi mitenkään hoitaa ilman muuttopizzaa. Vai voisiko........ ehkä kuitenkin...... mutta ei.
Se naisen mieli....

Terveysinnosta "kriisiin."
Sain viikonloppuna pohdittavaa, kun (juuri 30 vuotta täyttänyt) ystäväni kysyi kärsinkö kolmenkympinkriisistä - oikeasti.

Pelottaako mua tämä "aikuisuuden" kynnys?
Pelottaako fyysinen rupsahtaminen?

Todellisuudessa - kolkyt on jo aika paljon. Kun mä olin teini, 30 vuotiaat oli mun silmissä ihan tositosi aikuisia. Miks musta tuntuu, että mä oon kovin lapsellinen 30 vuotias.
Ehkä koska olen?
Toisaalta tuntuu, että mä elän tällä hetkellä "elämäni parasta aikaa".
Vai olenko mä kenties elänyt "elämäni parasta aikaa" aina?
Ehkä - koska on ollut niin kiire elää.
Onko siitä äkkipikaisuudesta tosiaan ollut hyötyä tämän elämänilon saavuttamisessa....
Ehkä....

Fyysinen rupsahdus?
Noh - tulin äidiksi ensimmäisen kerran 19 vuotiaana, joten olen saanut elämäni ensimmäiset pysyvät rypyt vartalooni jo silloin.
D-kupin rinnatkin vaihtuivat D-kupin nahkoihin - A kupin koossa.

27 vuotiaana multa vietiin hiukset ja se etäisesti rintaa muistuttava patakinnaskin - ja olin senkin asian kanssa ihan fine.

En siis lähtisi nyt kriisailemaan jostain onnettomista hymyrypyistä täytettyäni 30.
 Elämän jälkiä sanon minä.

No olishan se toki ihanaa herätä vuodesta toiseen rakkaudentäyteisiin huokailuihin, kun toinen siinä ihailisi mun kauneusunia ja miettis, miten upee suttura sillä on.

Todellisuudessa mä kuitenkin varmaan haisen ja kuolaan - ja näytän perkeleen vihaselta. Ja kun mä vihdoin saan silmät auki, niin hyvät naiset ja herrat -  mä näytän tältä:
aamuharakka

Mutta hittojako tässä oikeasti kriisailemaan!
Kolkyt on pirun kivasti siihen nähden, että syöpä koitti viedä mut jo paljon aiemmin.
Paskat siis kilometreistä - mähän elän elämäni parasta aikaa! Tätä aikaa - tässä ja nyt.
Jälkineni.

P.S. Ja onhan meillä pahimpaan kriisiin instagramin sikasuodattimet kilsojen peittämiseksi ;)

Miehistä olemusta ja kumpuasiaa (erikseen)

Kyllä mä sanon että kolmenkympinkriisi muuttuu murheista pienimmäksi, kun puhelimeen pärähtää työkeikkaa seuraavin saattein:
"Tarvitaan keikalle hyvännäköinen ja reipas mies - pääsetkö?"

No totta hitossa pääsisin - jos en juuri silloin olisi jo matkalla "sinne mis on lämmin".
Ihanaa että maskuliinisuuteni on huomattu... or not.

No - flunssa siis kaatoi tämän muijan viime viikolla petiin ja täten luonnollisesti salit ja muut (ne lukemattomat muut) liikuntamuodot jäi kuvioista pois.
Tämän lisäksi totesin olevani heikko myös ravintopuolella.
Kun todellinen "miesflunssa" osuu naiseen ja kaataa tämän petiin, kaatuu sillä samalla sekunnilla myös koko terveellisen ruokavalion pohja. Siellä peiton alla EI vaan kykene syömään terveellisesti - tai ollenkaan.

Paino putosi kahden kilon verran ja sekin lähti varmaan suoraan jo lähes olemattomista lihaksista.
HÖH.

MUTTA KUMPU-UUTISIA!!!

Piipahdin tänään korjausleikkauksen jälkitarkastuksessa ja poistuin huoneesta varmaan lähinnä "peura ajovaloissa" -tyyppisellä ilmeellä.
ettei jäisi epäselväksi....
Kuvittelin, että käyn vilauttamassa kummut kirurgille ja täten toteamassa että "hienot on" ja kotiin. MUTTA EI.

Kirurgi oli toki tyytyväinen työnsä tuloksiin (kuten minäkin) mutta samaan hengenvetoon totesi toisen kuitenkin olevan aavistuksen alempana (puhutaan ehkä sentistä?) ja aavistuksen pienempi kuin toinen. Tämäkin oli itselläni kyllä tiedossa, mutta ei tullut MIELEENKÄÄN alkaa tuollaisesta minimaalisesti epäsymmetrisyydestä marisemaan.
Olinhan saanut jo omasta mielestäni kaksi täydellistä yhden kuiviin imetyn tilalle.

Epäsymmetrisyyden lisäksi kirurgi oli hieman tyytymätön rinnoissa tuntuviin implantin reunoihin.
Pyhä Kirurgi haluaa siis työnsä jäljen olevan täyttä priimaa, joten lähitulevaisuudessa tiedossa on paikallispuudutuksessa tehtävä "kursitaan toista kumpua vähän ylemmäs" ja "laitetaan vielä vähän lisätäytettä pehmentämään reunoja" -operaatio rasvansiirron kera.
Kirurgi oli toki hieman huolissaan mistä rasvaa saadaan, mutta vakuutin takapuoleni ja reiteni olevan täysin valmiita luopumaan omistaan.
Varmistin materiaalin saannin vielä kotimatkalla kurvaamalla mäkkärin kautta.

Ei siis voi kuin ihmetellä ja olla melko turhamaisen onnellinen, miten paljon jaksavat nähdä vaivaa (ja rahaa) vain kahden kummun tähden.

No se niistä arvokkaista kummuista.


HIRRRVEEEN ihanaa loppuviikkoa <3

Päivä vanhainkotina ja lehmäasiaa.

WHAT A WEEKEND. (tai no puolikas vasta)

Järjestettiin sisarusten (puolisoineen ja lapsineen) kanssa meidän vanhemmille ja mummolle vähän erilainen yllätysillanvietto täällä meillä maaseudulla eilen. Homma meinasi peruuntua sairastumiseni vuoksi mutta porskutin panadolin voimalla kuitenkin illanvieton läpi.

Väkersin vanhuksille alkuun runon, josta päivän ohjelma saattaa avautua tässä hieman teillekin.
Se ralli meni jotakuinkin näin:

Nyt on tullut aika teidän
päästä luksus vanhainkotiin meidän
Tämä hupi kestää päivän vaan
ois syytä siis alkaa jo nauttimaan

Ensin täytyykin tarkistaa
löytyykö mummojen lasista jo kuplivaa
Emme herrojakaan aio unohtaa
joten saisiko vaarille olla jotain tujumpaa?

Ohjelma ei ole hääppöinen
mutta henkilökunta takaa sen
että fiilis on erinomainen
ja täten tulee illasta ikimuistoinen

Vaan joko alkaa huiko painaa
alamme lähestymään illallisaikaa
Keittiön kokki "Korhonen" (nimi muutettu)
juuri taikoi teille lasagnen

Ruuan jälkeen saa käydä maate
koska kohta jo vaihdetaan toinen vaate
Ei lepo meillä kauan kestä
mummot ja vaarit kun täytyy myös pestä

Ulkona odottaa siis kylpy lämmin
kehoitan vanhuksia siis lempeämmin
kunhan makuultanne maltatte vaan
siirtykää uima-asua vaihtamaan.

Pesun jälkeen taas kokoonnutaan
kahvipöytään juoruamaan
Keittiön leipuri "Tiivonen" (nimi muutettu)
loihti teille suklaakakkusen

Ilta on vapaata ohjelmaa
ja juomaa kyllä tarjoillaan
Jos jotakuta alkaa vaikka laulattaa
sekin meillä sallitaan.

Tervetuloa siis mukaan vaan
tätä erilaista vanhainkotia kokeilemaan
Vaan muistakaa - tää ei oo jatkuvaa
älkää siis perkele jääkö tänne asumaan

Sen enempää itseämme hehkuttamatta..... mutta.... OLI AIVAN MAHTAVA ILTA!!! HYVÄ ME HYVÄ ME HYVÄ ME HYVÄ ME..... ja meidän perHE. (mieletön riimi)

Oli saunaa, poreallasta, lasten järjestämä tietokilpailu, hyvää ruokaa - seuran erinomaisuudesta nyt puhumattakaan.
Kyllä mä vaan sanon, että meillä on aivan mielettömät perherikkaudet - ne henkiset sellaiset. (Ei ainakaan kukaan ole vielä paljastanut mitään suurta maallista mammonaa omistavansa)

Ja hei - kenen lähes 85 vuotias mummo nököttää nuorten joukossa aamuyön pikkutunneilla viimeisenä porealtaassa ja viimeisenä valveilla (ja päivittelee facebookkiaan)? KYSYNPÄHÄN VAAN.

Kyllä mä vaan nyt sanon, että järjestäkää hyvännenaika ihmiset aikaa niille vanhemmillenne ja isovanhemmillenne. nennennennenne... NIH.
(Jos siis siihen vielä mahdollisuus.)

Aamulla lähdettiin vieraiden kanssa tutustumaan naapurin uuteen navettaan, jossa uskomattomat robotit hoitelee lypsyhommat tuosta vain.
On niin valtavan upeeta nähdä, miten ruhtinaaliset tilat lehmillä siellä on - ja miten onnellisia ne on <3
Kaksi mieleenpainuvinta onnenhetkeä navetassa:

-  Jono lypsykoneella (jopa jo lypsetyt yrittävät kiertää koneeseen uusintaan herkkujen toivossa mutta viisas lypsykone avaa portit ja ohjaa "pettyneet" lehmät lypsyltä pois ) <3
- Automaattirapsutin keskellä navetta. Ruuhkaa oli siinäkin <3

Voisin kirjoittaa luvattoman pitkän hehkutuksen lypsykoneiden hienouksista ja lehmien hyvistä oltavista, mutta näin lyhykäisyydessään kiteytän pointtini näin:
Suosikaa herrantähen kotimaisia (sen enempää nimiä mainitsematta mutta VALIO) tuotteita. Oikeesti. <3
möö

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan pe...