Punakkaa pitsijuhlaa.

Se oli yksi pimeä torstai-ilta peiton alla, juuri ennen pehmeää unta, kun lamppua etäisesti muistuttava ajatus välähti pääni päällä. Vain kertoakseen unohtaneeni syöpälääkärini kolmevuotis -tapaamisen.
Ei pysty yksi tavallinen muija ymmärtämään, miten tuo vuoden pelätyin, mutta samalla odotetuin päivä voi vain vilahtaa huomaamatta ohi.
Sinne se kuitenkin meni.
Lienee positiivinen oletus, että syöpä olisi pian hailakka muisto vain.
 
 
Pikkujoulukausi on täällä ja on taas aika ahtautua liian pieniin ja liian punaisiin pitsiunelmiin.
 
pitsiunelmaa
 
Päräytimme tyttöjen kesken tämän punakan aikakauden näyttävästi käyntiin - viinin syvällä voimalla tietysti. Ihan muina hutikkaisina tonttuina.
 
#ihantonttuina
Ilta oli kertakaikkisen upea. 10 h silkkaa hauskanpitoa aina pilkun välähdykseen saakka.
<3
 
Aamulla olo olikin sitten jotain aivan muuta kuin juhlallinen. Naamasta nyt puhumattakaan.
Totaalinen shokkiherätys klo 10.00 ja välitön ymmärrys siitä, että tunnissa pitäisi olla lapset noudettuina ja brunssieväät leivottuina veljen luona - kuten sovittu.
Moni asia tulee mulle kyllä puun takaa mutta yllätys on joka kerta yhtä suuri.
 
Kiitos kuitenkin ajattelevaisen siskoni, joka mennä lompsutti neljän mukulan kanssa bussiin ja toimitti omani juhlapaikalle. Ja lämmin kiitos Subille, joka leipoi taivaalliset brunssikeksit puolestani äärimmäisen pikaisella aikataululla.
Siitäkin huolimatta, että viininhuuruinen soittaja ei välttämättä kuulostanut potentiaaliselta - saati luotettavalta asiakkaalta.
 
Nyt on brunssieväät tankattu pakaroihin ja iltanälän hiipiessä, hampurilaisateriasta haaveillessa lausun mielessäni jo hiljaisia lupauksia paremmasta huomisesta.
 
Vaan ihan levynä ei ole oltu. Kävipä eilen niinkin, että uskomatonta motivaatiota täynnä oleva kottarainen päätti lähteä Malminkartanon portaisiin vähän "treenailemaan" ennen punaista ilonpitoa.
 
Oli siinä varmaan ensimmäiset 30 porrasta takana, kun pulssi huuteli jo tuskansäveliä.
Huippu saavutettiin hitaasti, mutta epävarmasti - maitohappojen siivittämänä.
Kyllä siinä ensimmäisten nousun yhteydessä, yli neljänsadan portaan aikana ehti tunteet ailahdella aina raa'asta vihasta onnen henkäyksiin. Tuo ihana kamala liikunta.
Alas juostessa muistan ajatelleeni, että alamäkijuoksu voisi olla mieleinen laji. Tietysti.
 
ihan hapoilla
Otin nousun vielä kerran uusiksi, mutta sitten heikko luonne petti ja annoin tuskamäen pitää tunkkinsa. Oli aika lähteä ahtautumaan jo aiemmin mainitsemaani pitsikuoreen.
 
Mitä tulee pitsikuoriin ja muutenkin "naisellisiin" hömpötyksiin, olen vähän sellainen myöhäisherännyt tapaus.
Olin nuorempana todella poikamainen pukeutuessani muina hiphoppareina huppareihin ja reisitaskuhousuihin. Joskus saatoin heittäytyä villiksi ja lainata ystäviltäni tyttömäisempiä vaatteita, mutta pakettiin kuului joka kerta myös meikäläisen kokonaisvaltainen uudistus meikkejä ja hiuksia myöten. Olin täysi tampio kyseisessä lajissa, joten taakka kaatui usein ystävieni harteille.
 
Vasta vuosia ystäviäni jäljessä aloin löytämään hameet, korkokengät, meikit, sekä muut tyttömäiset hömpötykset ja matka jatkuu yhä.
Nyt olen löytänyt huulipunat ja olen aivan haltioissani.
Herää nyt vain yksi kysymys:
MITÄ PERKELETTÄ PITÄÄ TEHDÄ, ETTÄ SE HUULIPUNA YMMÄRTÄÄ PYSYÄ HUULTEN RAJOJEN SISÄPUOLELLA IHAN SINNE ILTAAN (tai aamuun) ASTI?
Nim. Kotiin palatessa lähes jotain tämän suuntaista.
 
ihan huulipunissa
Dear women - HELP ME, please.
 
Tämmöstä turhanpäivästä rallatusta tällä kertaa.
Muisk <3

Sädekehä ruostuu.

Täältä pesee kuulkaa täysin aiheetonta paskanjauhantaa arjen olemattomista ongelmista!
Yllättävän paljon negaa mahtuu näinkin aurinkoiseen akkaan.
 
Tiedättekö sen päivän, kun on niin paljon hommaa ettei edes tiedä mistä lähteä karkeloita purkamaan.
Mä tiedän - meillä sitä kutsutaan arkipäiväksi.
 
Kaikkihan alkaa pommiin nukutusta aamusta.
Heräät umpiväsyneenä ja torkutat kuvitellen, että se viis lisäminuuttia tuo sun päivääs niin helvetisti lisää valoa. Valon sijaan saat sydäriä hipovan paniikin turhan pitkästä torkusta.
 
Ei muuta kun ekat housuja muistuttavat kangasrääpäleet jalkaan ja tonne kuran täyttämään syyspimeyteen toivomaan, että vastaantulijat on vähintään yhtä homeessa kuin itse olet. 
Kotiin palatessa, niitä ryönäsiä tassuja pyyhkiessä sieraimissa kirveleekin jo se tuttu märän raadon haju. Tiedät että se tulee olemaan läsnä sun päivässä juuri siitä hetkestä ihan sinne loppuun asti.
Eilinen lattianpesu vilahtaa mielessä kulahtaneena muistona vain.
 
Työpäivän ajaksi voi huokaista hetkeksi, koska saat hoitaa virkasi istuen. Mielessä kuitenkin vahvasti edessä häämöttävä siivouskarkelo.
Vähän jopa toivot, ettei työpäivä päättyisikään ja samaan aikaan toivot sen päättyvän äkkiä, jotta ehtisit tehdä kaiken.
Se naisen mieli...
 
Jaha, poika pitää hakea eskarista. Lupasin yhteisen peli- ja leikkihetkenkin.
Unokortit haltuun, pikainen murskavoitto ja legot kehiin. Tehtiin ehkä maailman nopein poliisialus. Ei siinä kauan mennyt.
Äidin osallistumisen lyhyyttä hämmästeltiin jälleen. Kehoitettiin siivoamaan jäljetkin.
Huomaan vastavuoroisesti kehoittavani 6 vuotiasta poikaani oma-aloitteiseen pyykinpesuun, koska en käytä hänen vaatteitaan. Jo ennen kuin pääsin lauseen loppuun, huomasin ikäni laskevan melko mataliin ja siirtyneeni nöyrästi keräämään lojuvia legoja.
 
Siirryn lakanapyykin äärelle ja koneen käynnistyessä muistan jotain olennaista. Menneiden viikkojen laiskuus alkaa näkyä puhtaita lakanoita etsiessä. Perkele. Haaveilen kuivausrummusta. Tai vapaista pesutupa-ajoista. Tai ihan vaikka puhtaista lakanoista.
Vilkaisen keittiön tiskivuorta ja yritän muistella, miksi blenderi sai etuoikeuden muuttaa meille ennen tiskikonetta. Tartun nöyrästi fairyyn ja harjaan.
"Äiti mul on hirvee nälkä" kajahtaa ilmoille ja on aika pudottaa tiskiharja kädestä ennen kuin ehdin kunnolla siihen tarttuakkaan.
 Makaroonilaatikko taittuu vasemmalla kädellä, oikean tehdessä vielä tilaa kuivauskaappiin uudelle tiskiryöpylle.
 
Ruoan levätessä vihdoinkin uunissa huomaan puhisevani ääneen viattomille yksilöille.
Näistä yksilöistä kaksi karvaista muistuttaa jälleen olemassaolostaan ja ymmärrän, että olisi parempi lähestyä ulko-ovea melko vilkkaasti, jos ei halua rikastuttaa karkeloitaan yllätysbonuksella.
Mietin, kuinka toteutan tilanteen ruoan ollessa uunissa ja lapsien yhä jodlaavan samaa nälkäsävelmää.
 Ratkaisu on pikalenkki ja takaisin karkeloihin - kurarumban kautta tietenkin. Märän raadon haju muistuu upeasti mieleeni.
 
Ruokailun päättyessä olisi ollut aika tarttua imuriin. Sen sijaan päätän tarttua tulitikkuihin.
Tuikkaan kynttilät tuleen ja kehoitan lapset ulos.
Pakarat hipovat jo sohvanreunaa, kun ulkoa kuuluu tuttu rallatus: "ÄITIIII TUU PARVEKKEELLE." Ja äitihän tulee. Tietenkin tulee.
Ja tulee vielä aika helvetin monta kertaa uudelleenkin, koska "toi ajoi pyörällä tätä rinkiä vastapäivään" ja koska "toi ylitti piharajan" niin ja tietenkin koska "toi ärsyttää mua tahallaan" ja mitä näitä nyt on.
Mitä edes tapahtuisi jos jättäisin tulematta parvekkeelle?
Yhtä mysteeristä, kuin mitä tapahtuu "MÄ LASKEN NYT KOLMEEN" -rallin kolmosen jälkeen.
Tietääkö kukaan mitä sitten tapahtuu?
Mä en tiedä. Kakkonen on niin uskottava.
 
Viimeisen kerran yrittäessäni painaa pakarat pehmeää sohvaa vasten, oveen koputetaan. Kuopus pyrkii sisään, mutta avaimet on jääneet kotiin. Tilanne tulee kuin faksi Jäätteenmäelle konsanaan. Yllätyksenä, sanovat.
Huomaan huokaisevani syvään ja tunteella: "Voi ny perkele!"
 
 Jättimäisestä kiukunpuuskasta huolimatta kehoitan poikaani hakemaan kirjan lastenhuoneesta ja tulemaan kainaloon. Tällä tavoin saan pakarat vihdoin asettumaan sohvalle ja omantunnon kohenemaan.
 
Päivä on lähes ohi ja mietin mihin se meni. Lupaan itselleni olla huomenna vain äiti. En siivooja, en pyykkäri, vain äiti. Ja ihan vähän kokki. Ja koiranomistaja. Niitä velvollisuuksia hoitaessani, voin pitää lapset mukana.
Näin saan taas sädekehääni kiillotettua ja omaatuntoa hinkattua.
Kotia ehtii hinkata sitten kun lapsilla on isäviikko.
 
Mitäkö tästä opimme?
Tuskin mitään. Paitsi että vaikka syöpä antaa uutta perspektiiviä asioihin eikä pienistä pitäisi kuulemma valittaa, niin aika hitokseen hyvää tekee tämä turhanpäiväinen tilittäminen!
 
Niin ja ettei äideillä ole aikaa harjata hiuksiaan.
#ihanäitinä
Mun pointti kuitenkin lienee se, että onnelliseenkin elämään tarvitaan vähän turhamaista paskaa.
Tekipä hyvää olla vähän huono <3

Pari pientä kivaa.

Kotiimme on rantautunut aivan huikea MOTIVAATIOKONE. <3

Motivaatiokone
Koneen mukana kaupasta tarttui myös koneeseen sopivia värikkäitä materiaaleja.

Uskomatonta, miten helposti tällaisen hankinnan jälkeen tulee "syötyä" niin paljon sellaisia terveysmateriaaleja, joita ei ole kuuna päivänä pystynyt muuten lautaselleen laittamaan. 
Kyllä, puhun muun muassa sinusta SELLERI.

Herää vain kysymys, koska seuraavan kerran meinaan syödä kiinteää ruokaa?
nim. #letssekoitetaankaikkiyhteen

Ensimmäisen päivän koekäytön perusteella tämä "Stollar The Boss" -merkkinen vempain on raivannut tiensä täydellisesti sydämeeni. Tehokas kuin mikä! 
Hintahan näissä oikeasti tehokkaissa on aivan jäätävä, mutta sanovat, ettei köyhällä ole varaa ostaa paskaa. 7 vuoden takuu tuo myös jonkin verran mielihyvää.
Vitamix, Blendtec ja Stollar - kolme kovaa, joista nyt (tarjous)hinta kuitenkin lopulta ratkaisi.
Tiskikoneen hankintakin siirtyi tämän myötä "syssymmälle" joten tiskaus jatkukoon omin pikku kätösin.
Elämä on valintoja täynnä.

En nyt kuitenkaan lähtisi vielä välttämättä keulimaan onnistuneilla tuotoksilla, sillä vaikka kone olisi kuinka rautaa, kokin taitoja parantavaa vaikutusta sillä ei ole.
Nim. Aura-parsakaalikeitto, josta tuli taikurin elkein "valkosipulikeitto parsakaalilla ja aurajuustolla höystettynä."
Neljä valkosipulinkynttä ja yksi raaka sipuli oli ehkä vain liikaa.

Taikurin keitto
Muuta pientä kivaa.
Kävipä muuan päivänä myös niin, että olisi ollut salipäivä, mutta liian tiukan aikataulun vuoksi ymmärsin, että oli punnittava tärkeysjärjestys uudelleen.
Lähdin hoitamaan ensimmäistä kertaa seuraneidin tehtäviä vanhainkotiin ja voi hyvätavaton, että oli samaan aikaan onnellinen ja haikea olo.
Extrapositiivisia fiiliksiä tuotti ihanat hoitajat, jotka kaiken työkiireen keskellä pysähtyivät halaamaan ja pitämään asukkaita kädestä. Ihan muuten vain.
<3

Ihan pikkusen vielä.
Sain oivan mahdollisuuden päästä kokemaan kahden yön "kaupunkiloman" Helsingin ydinkeskustassa.
Vaikka välimatka kotoota on vain onnettomat 15 km, visiitti tuntui aivan ulkomaan matkalta.
Helsingissä vain on sitä jotain.

Isolla kirkolla

Kuten esimerkiksi Starbucks.


Starbucks

 Ja tällainen aivan ihastuttava mummeli.

Aamuhellyydet


Arjen pieniä suuria iloja, joilla sai taas ammennettua itseensä sopivan annoksen positiivista energiaa
<3

P.S. Perkele, taas jäi sädekehän ruosteinen puoli esittelemättä, mutta tulossa on tulossa on.

JA HUOM HUOM HUOM!
Kaikki mukaan Siskojen nimipäivät 26.11. -tapahtumaan!
Lisätietoja https://www.facebook.com/events/175659572779247/

kolmevuotiskontrolli ja muita ilonaiheita.

Viikko sitten koitti odotettu ja pelätty kolmas vuosikontrolli. Tämän kunniaksi kävin vilauttamassa kumpuja radiologin tutkimuspöydällä.
"Kaikki hyvin" -sanoi tohtori.
Muutaman viikon kuluttua koittaa vielä verikokeet ja lääkärin tapaaminen. Tehdään katsaus menneeseen vuoteen ja suunnitellaan tulevaa.
Ei ole asiat pöllömmin siis. <3

Tuntuu muutenkin, että näinkin yksinkertaisessa elämässä on melkoisesti ilonaiheita.
Kuten esimerkiksi tämä syntinen ihanuus. Mahdollisesti myös suurin syy kesän jäljiltä rantautuneeseen extramuhkuun.
Strabucksin White Chocolate Mocha vai mikä lie upeus olikaan. ARGH.

Nam.

Tai vaihtoehtoisesti vaikka syksy. Ihanat värit ja kelit.
Säätä me suomalaiset toki osataan aina vähän valittaa, mutta kun ei siitäkään nyt oikein viitsisi
Pääsin sitäpaitsi havaitsemaan pikapakkasilla näitä oikeinpukeutumisen iloja, jotta syysviileydestä voi nauttia täysin (silikonin täyttämin) rinnoin.


Jännityksellä jään odottamaan, jotta kestääkö suomen pakkaset kuten luvattiin. Toistaiseksi on tuonut lämpöä ja onnea ulkoiluun. Myös mielelle.

Iloitsen myös yhä kasvavasta tukastani.
Tugee.
Tässä lajissa maltti on valttia. Kaljusta tähän - 2,5 vuodessa. Järjetön odotusaika näin malttamattomalle sielulle - ja yhä aika lyhyelle tukalle. Siinä sitä nyt kuitenkin on ja jatkoa toivotaan.

Kävin tutustumassa aikaisemmin mainitsemaani vanhainkotiin. Minut otettiin ihanasti vastaan ja tuli tervetullut olo vapaaehtoistyöhön. Vanhainkodin väki oli kovin sympaattista porukkaa ja nyt odotan innolla pääseväni suorittamaan seuraneidin tehtäviä.
Kertoivat, että heillä käy paljon vapaaehtoisia järjestämässä ohjelmaa, mutta meistä, jotka istumme vain vierellä ja kuuntelemme, on suurta pulaa.
Aktivoitukaa ihmiset, jos teillä on vähänkään aikaa. <3

Sitten ihan pikkunen avautuminen tästä suomalaisesta "minä ensin, minä sitte ja minä nytte" -kulttuurista.
Tapahtuipa eräänä sunnuntaipäivänä piipahtaessani suurehkossa urheiluliikkessä niin, että ihmiset olivat yhden pyhäpäivän jälkeen paniikinomaisesti ottamassa ilon irti ostosmahdollisuuksista - niin sanotusti "kaik yhes koos."
Jono kyseisessä liikkeessä oli omastakin mielestä jäätävän pitkä, mutta jos jotain mieli saada kotiin saakka, oli mentävä nöyrästi jonon jatkoksi.
Siinä jonossa aikani katseltuani puhisevaa kansaa, tuli mieleeni muutama pikku ajatus.

Mikä siinä jonottamisessa oikeastaan on niin kamalaa?
Mikä saa aikuiset ihmiset käyttäytymään kuin pienet lapset "minä olin ensin ja kaikki heti nyt" -fiiliksellä, jos hetken joutuu seisomaan paikallaan?
Mikä on niin kiireellistä, että siitä kannattaa kerätä käsittämätön määrä negatiivista energiaa itseensä ja tunkea sitä samalla myös muihin?

Seisoin siinä typerä hymy naamalla ja mietin pari positiivista faktaa.
Mulla ei ole mikään kiire mihinkään. Työntekijät kassalla tekevät varmasti parhaansa.
Seisoskellessa voin vaikka fiilistellä sylissä nököttäviä uusia hankintoja. Ehkä harkitakin vielä kerran.
Ja kappas, taskusta löytyi some. Sillekin liikeni mainiosti aikaa.

Nettikauppakin vilahti mielessä. Se on tänä päivänä myös äärimmäisen kätevä vaihtoehto.
(Jopa suositeltavaa isoimmin puhiseville yksilöille.)

Kyllä se oma vuoro sieltä aikanaan tuli ja sain mennä hyvin fiiliksin kassalle. Vielä paremmilla fiiliksillä kotiin.

Semmosia pieniä ilon aiheita <3

P.S. Sädekehäni saattaa näyttää nyt kiiltävältä, mutta lupaan kirjoittaa myös sen ruosteisesta puolesta mahdollisimman pian.

Ainiin ja lisä P.S.


Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan pe...