Loppuun asti lusitaan.

Voi perhejoulu ja Lapin maisemat. Aina olen ihmetellyt, mikä siinä Lapissa nyt niin viehättää mutta taivas varjele – se pitääkin kokea itse.

Matka tänne talven ihmemaahan oli pitkä ja työläs. 19 tunnin ajomatka (kyydissä) tämän mahakumpareen kanssa ei ollut helpoin matkani, mutta on pakko olla itsekin hieman positiivisesti yllättynyt miten hyvin se meni. Mitä nyt pysähdyttiin joka toisella bensa-asemalla pienen miehen muistuttaessa rakon elämäntehtävästä. 
 
Joulu oli mieleinen. Jo pelkästään yhdessäolo perheen kanssa, kiireettömyys, monipuolinen ravinnonsaanti ja nämä ennennäkemättömät maisemat saivat mielen onnelliseksi. Extrailoa tuotti tietysti anopin ja miniän yhtenäisen värimaailman kohtaaminen kuusen luona.
Ylitin reissullamme myös hieman riskirajoja lähtiessäni hetken mielijohteedta lasten kanssa Levin rinteisiin. Tyrkkäsin lapset hiihtokoulun kautta mäkeen ja heidän intonsa vain jotenkin mystisesti kaivoi muistoiksi jääneet rinnehaaveeni esiin. Kävin ostamassa päälleni takin, joka mahtuu kiinni ja marssin vuokraamoon. Välinevuokran neuvonantaja antoi nopean katseen kummulleni ja kehoitti suuntaamaan lastenrinteeseen johtavaan sompahissiin. Tein työtä käskettyä. 
Sain kokea hiljaiset, mutta niin valtavan onnelliset vauhdit. Rinneravintolan paheksuvia katseita unohtamatta. Niistä kuitenkaan hernettä nokkaan vetämättä.

Kävimme lähtöä edeltävänä päivänä varmistamassa ultrassa kaiken olevan hyvin ja pyhässä yksiössä kasvavan miehenalun poskien koko tiesikin kertoa, että kasvun kulku alakäyrällä oli hailakka muisto vain. Lapsiveden määrä oli myös tavallista runsaampi, mikä saattaa kieliä tukalan olon lisäksi hieman aikaisemmasta ulostulosta. Kokemusteni perusteella epäilen kuitenkin vahvasti yliaikaa. Tulee koska tulee, mutta voin vakuuttaa ettei poistumisreitillä ongelmaksi tule muodostumaan herran pää, vaan posket.

Olen myös jälleen saanut itseni sellaiseen "eipäs-juupas"-tilaan, jossa samaan aikaan toivon ajan lentävän ja pysähtyvän. Tuskainen olotila puoltaa toivetta pikaisesta ajankulusta, kun taas arjen karu todellisuus pelottaa. Kahden vauva-arjen kokemuksella väitän ajan todellakin kullittavan muistot kiiltävämmäksi kuin osaan edes pelätä ja kaikkein suurin muutos tulee tapahtumaan impulsiivisessa tavassamme elää.
Ei enää hetken mielijohteessa tehtyjä päätöksiä ja äkkilähtöjä muihin maisemiin. Ei kahdenkeskistä aikaa ilman syvää ja perusteellista etukäteissuunnitelmaa.

Rutiinit ja toistuva arkirytmi eivät myöskään ole meidän juttu, enkä yritä sellaista väkisin opetellakaan. Meillä eletään milloin milläkin aikataululla ja toistaiseksi se on toiminut ihan kelpolailla. Vauvan kohdalla se tulee tarkoittamaan, että siellä syödään ja nukutaan missä milläkin hetkellä satutaan olemaan. Toivottavasti Herra tulokas on myös yhtä ymmärtäväinen elämäntyyliimme, kuten kaksi aiempaani. Aika näyttää, koetellaanko äitikottaraisen pinttyneitä tapoja – tai niiden puutteita.

Monena iltana, käpertyessämme mieheni kanssa saman peiton alle (johon hädin tuskin enää mahdumme) olemme kysyneet toisiltamme yhä uudestaan sen mielessä kummittelevan kysymyksen: "Mitä meille sitten tapahtuu?"

On täysin järjetöntä edes haaveilla kaiken jatkuvan ennallaan. Ei tietenkään jatku. Kaikki muuttuu. Miten, se jää nähtäväksi. Äitini ja isäni pitkän avioliiton kärjistettyä ja hieman huumorillakin höystettyä mottoa kuitenkin vakaasti noudattaen: "Loppuun asti lusitaan."
Meille se tarkoittaa rakkautta, kommunikointia ja kykyä ymmärtää toisessa tapahtuvat muutokset. Nöyryyttä katsoa itse peiliin ja tehdä mitä tehtävissä on. 
Luottamusta. Luottamusta siitä, että vaikka toisen psyyke olisi hetkittäin yhtä vaikeuksien valtakuntaa, on toinen silti siinä.
Yhteistyötä perkele. Sitä se avioliitto ja vanhemmuus on.
Eikä sovi unohtaa yhteisen jälkikasvun tuomaa vilpitöntä onnea ja rakkautta. Siitä riittäköön kourallinen positiivista yhteistyökassaan.

Jännä nähdä, miten käytäntö toteutuu ja lienee syytä luvata tulla kertomaan todellisuudesta (kaunistelematta) kunhan se on ajankohtaista.
Juuri nyt ajankohtaista on väsymys, liikkumisen vaiva ja ylivilkas rakko.

Näillä eväillä loppukiriin. <3

Rakas, minusta on tullut pullukka

Ensinnäkin valtavan suuri kiitos kaikille onnentoivotuksista. Avio-onnea on riittänyt menneen viikon aikana runsaasti ja huumorinkoetusosuudesta on tällä kertaa vastannut tuore aviomies taikoessaan sormuksensa hävyksiin vain muutaman käyttöpäivän jälkeen. Tilanne on kuitenkin jo hallussa ja vaimo saanut vahingoniloista mielihyvää kerätessään muistiinpanoja kettuilukansioonsa pahan päivän varalle. Valtakunnassa kaikki siis hyvin ja voidaan siirtyä arkisempiin asioihin. Kohtisuoraan vaa'alle.

Piipahdin 29. raskausviikon kunniaksi vaa'alla ja +10 kg paukkui rikki niin että heilahti. Lukema toki selittää jokapäiväiseksi ongelmaksi muodostuneen kenkien pukemisen tai epätoivoisen haaveen nauhojen omatoimisesta solminnasta. Nämä arkiaskareet ovat nykyään melko luovaa puuhaa tullakseen saavutetuksi.
Jään peilikirkkaaksi päällystämä asfaltti vie viimeisetkin lenkkihalut ulkoilun koostuessa lähinnä hiipimällä "pikkukiviä jalkani alle mä metsästän" -teemalla.

Koska ailahteleva mieleni rakastaa kuitenkin projekteja, on sohvalla vietetty aika käytettävä mahdollisimman hyvin hyödyksi. Tällä kertaa projektin nimi on "tarttu koukkuun" joka tukee täysin äkkijyrkkää ja yhä jatkuvaa painonnousuani.

Kuten hiljattain kirjoitin, hankin itselleni hetken mielijohteesta neulontapuikot ja lankaa. 
Sain aikaiseksi tyttärelleni oikea-nurja-henkisen, yksinkertaisen talvipannan korvia lämmittämään. Sen jälkeen totesin puikkoja olevan käsissäni liikaa onnistuakseni vaativimmissa projekteissa.
Niinpä vaihdoin lajia virkkuuseen.
Haluan tässä vaiheessa muistuttaa, että kädentaitoni ja luovuus eivät kuulu vahvuuksiini. Eivät edes lähelle sitä.
Minä ja yksi koukku olemme kuitenkin tulleet juttuun huomattavasti useampaa määrää suorapuikkoa paremmin.

Saanen esitellä esikoisteokseni, Turvalonkero Kaihi Tähkä.
Tähän aivan äärimmäisen sympaattiset ja yksityiskohtaiset video-ohjeet löysin TÄÄLTÄ.
Ilman tuota hellyyttävää videota ei tätäkään teosta olisi syntynyt ja lankaan liittyvät projektini olisi luultavasti päättyneet tähän.

Sen sijaan innostuin tästä touhusta niin, että nyt virkkaan ihan muuna Harjoittelija-Marttana lähes kaiken extravapaa-aikani. Junassa, bussissa, autossa (kun en aja - luonnollisesti) ja mikä parasta, tässä kotisohvalla. Voisin sanoa virkkaamisen olevan terapeuttista ja rauhoittavaa aktiiviselle mielelleni, mutta ehkä vielä terapeuttisempaa se on ympärilläni oleville ihmisille. Olen katsokaas koukun seurassa aivan hipihiljaa. Hurraa ja halleluja.

On tähän touhuun toki vaikuttanut sekin seikka, että pitkästä aikaa viihdyn mielelläni kotona. Olen vihdoin muodostanut kotipesäni tilaan, jossa on hyvä olla. Kotiin, jota on kiva laittaa.
Ja mikä parasta, laittaa yhdessä. 

Katsokaas kun aviomieheni sattuu olemaan myös sellainen projektien mestari. Paremmalla loppuunsaattamistodennäköisyydellä tosin. Annettakoon tästä esimerkki, joka sai vaimon sydämen pehmenemään.

Olimme huomanneet olohuoneemme kaipaavan valaistusta, mutta vuokra-asunnon haasteista johtuen kattoon minkään asian kiinnittäminen koitui haasteeksi. Rakennuttajan näkemys valaisimien paikasta ei kohdannut omiemme kanssa, joten tuskastuin  draamakuningattaren elkein peläten, ettei sopivaa valaisinta tule koskaan ilmestymään kattoomme. Piste.

Vaan muuan "hääyönä", vaimon viattomasti nukkuessa ilmestyi kattoomme kuitenkin aviomiehen toimesta ja hänen omin pikku kätösin väkerretty "Tein itse vaikka en säästänyt" -rakennelma. Huomenlahjaksikin ristitty.

 


Vaimo halusi valon. Ja valo tuli.
Voitte vain kuvitella sitä onnen määrää, joka mieleni tuona erityisenä ja yllätyksellisenä aamuna täytti. Rakastan. Lamppua ja miestä. <3

P.S. Koska kehtaavat väittää blogien antavan epätodellisen positiivisen kuvan kirjoittajan arjesta, niin todettakoon, että vaikka onnea on nyt riittänytkin, tulee varmasti vielä aika kun tekee mieli avautua turhanpäiväisyyksistä.

Sitä odotellessa, tässä teille Harkka-Martan todellisuutta yhden onnistuneen Kaihi Tähkän takaa.
- Suuri mustavalkoinen taideteos on hartaudella väkerretty osa koiran talvimanttelia.
Ei tule talvea (tai kevättä) näkemään. Levennys koiran keskivartalon kohdalta ei ollut viisas veto. Ennen sitä se ei lämmitä edes koiran mieltä.
Vielä vähemmän kottaraisen, joka käytti siihen liian paljon vapaa-aikaa.

-Värikkäillä luomuksilla oli kaunis ajatus mutta täysin tyhjänpäiväinen toteutus. Ei aavistustakaan mitä niistä oli tarkoitus tehdä.

- Ja kirsikkana kakun päällä matonkuteesta virkattu "sisustuskori" jonka pohjassa on massiivinen reikä. Sillä lailla.

- Sormenjäljillä ja sipsirasvalla pinnoitettu pöytä ja imuroimaton matto kruunatkoon kokonaisuuden. 

Never say never - osa 2.

Mieleni tekisi kertoa kuinka viikonloppumme teemana oli yllätyksellisyys, mutta kyllä fakta taitaa olla se, ettei tämän kottaraisen elämässä tapahtuvat asiat yllätä enää ketään.

Vietimme eilen naamiaishenkisiä tupaantuliaisia uudessa kodissamme ja olimmekin esittäneet hartaan toiveen vieraiden vakavasta heittäytymisestä juhlan teemaan. Itse illan teema sai kuitenkin muutama viikko sitten pienen ennakkokäänteen, kun elämääni rakkaudella rikastuttava mieshenkilö esitti sydänkäpyselleen kosinnaksikin kutsutun pyynnön.
Naamiaisasumme oli siltä istumalta valmis – ehta hääpari.

Molemmille oli päivän selvää että aidot oikeat megahääjuhlat eivät kelluta venettämme millään tapaa, joten kiusallinen ja lähinnä muodollinen toimenpide suoritettiin läheisiltä salaa Helsingin Käräjäoikeudessa.

Mikäpä olisi romanttisempaa kuin riisuutua hetki ennen työpäivää läpivalaisua varten kolttusilleen Käräjäoikeuden turvatarkastuksessa ja kohdata ennen hääseremoniaa äärimmäisen kuiva asiakaspalveluhaahka palvelutiskin takana kyselemässä rakkauden käytännönseikkoja.
"5. kerros, sali 516." Joka sittemmin sekin paljastui vääräksi saliksi.

No luulin ettei mikään, mutta aina vain meni romanttisemmaksi kahden ventovieraan, talon sisältä pyyhkäistyjen todistajien saapuessa paikalle. Kai siinä etunimet käsipäivällä vaihdettiin ja noin minuutin kuluttua tuomari olikin jo lausunut ne avioliittoon liittyvät säännöt rakkaudelle.
Molemmat tahdottiin, pussattiin ja kiiteltiin asianosaisia. Samalla miettien, voisiko tilaisuus oikeastaan enää kiusallisemmaksi mennäkkään. Mieluummin olisimme allekirjoittaneet liput avioliiton satamaan siinä nuivan asiakaspalveluhaahkan tiskillä, jos se käytännössä vain olisi ollut mahdollista.

Todelliset häihin liittyvät rakkauden tunteet käytiin kuitenkin eilen teematupareissamme, joissa jokainen saapuva vieras sai kukin omalla persoonallisella päättelykyvyllään osallistua yllätyksen paljastumiseen. Vain yksi sukunimi ovessa oli herättänyt hämmennystä, mutta osa halusi mitä ilmeisemmin viimeiseen asti uskoa johonkin loogiseen, arkisempaan selitykseen. 

Päälleni puettu huntu, sormus tai pöydällä komisteleva hääkakku ei kaikkien päättelykykyä kuitenkaan heilauttanut. Tunteiden äkkijyrkkä vuoristorata oli kuitenkin käsinkosketeltavaa vieraiden hoksatessa yksi toisensa jälkeen siviilisäätymme nykytilan.


Päivästä tuli kertalaakista ikimuistoinen. Kaikki oli pukeutuneet aivan käsittämättömiin naamiaisasuihin ja tunnelma oli kaikkea rennon, liikutuksen, ilon ja rakkauden väliltä. Meidän näköiset "laitetaan pakka ihan sekaisin" -naamiais-tupari-häät.

Ja mitä tulee nyt sitten tähän elämäni rakkauteen. Mies, joka kosii kylpyhuoneen lattialla itkuhermoromahduksen saanutta kottaraistaan – juuri silloin kun toinen on kaikkea muuta kuin parhaimmillaan – on pelkkää kultaa.
Voisi se toki olla taktiikkaakin pyrkiä oikotietä (kulkematta lähtöruudun kautta) vollottavasta hormonihirviöstä takaisin siihen siedettävämpään kottaraiseen, mutta tällöin mies ei lienisi kovin fiksu käyttäessään tämän kertakäyttöisen taktiikkakortin tällaiseen arkiseen itkupotkuromahdukseen. 
Analyysini päätyi siis tulokseen "puhdas rakkaus".

Nyt tämän ikionnellisen rouvan kiitollisuuskori alkaa olla sen verran kukkurallaan, etten oikein enää edes tiedä mitä tässä elämässä on tehty niin oikein, että tämän kaiken olen ansainnut.
Vierelläni melko värikkään tien kulkenut perhe, läheiset, ystävät ovat yhä tässä. Nyt siinä kulkee vielä tuo aviomieskin. "Kunnes kuolema meidät erottaa". 
Vaikkakaan en muista oliko juuri tämä sanoma vihkituomarin minuutin mittaisessa puheessaan,  mutta näin se nyt omassa ajatusmaailmassani kuitenkin menisi.
Jos ei tätä kaatanut 10 minuutin kajakki, eikä ne lukuisat mykkäkouluksi muuttuneet Ikeareissut, niin ei sitä kyllä hevillä heilauta mikään muukaan. 

Rakastan sinua – kuten tapaamme vitsikkäästi Bruno Marsia muokkailla – "Almost the way you are."
   <3 

Vaivaisen haahkan pikkuiset projektit.

Kyllä se on semmonen homma, että Ikeareissut pitäisi kieltää pariskunnilta tyystin. Jos Alias -peli tai kymmenen minuutin kajakki ei vielä romuttanut parisuhdettasi, niin visiitti Ikeassa pyrkii yltämään kyllä takuuvarmasti lähes yhtä koviin tuloksiin.

Mutta kaiken se vaan kestää – sanovat.

Uusintareissu sängyn eri laidoilla nukutun yön jälkeen ja aivan uudella asenteella. Kera tietysti etukäteen käydyn kahden keskisen, mykkäkouluksikin kutsutun pariterapian pääsimme tavoitetilaan. Stressi vaihtui onneen yhteisymmärryksen vallitessa välillämme ja olohuoneen alkaessa muistuttaa haluttua lopputulosta.

Mutta hommahan muuttuu kuin naisen mieli, emännän keksiessä vielä yhden ruokailutilaa täydentävän palapeliprojektin. Tässä kohtaa on arvostettava miehen toimivaa itsesuojeluvaistoa, jonka avulla hän liukeni töihin hyvissä ajoin ennen palapeliräjähdystä.
Kuvanottohetkellä itse neiti ideamaisterikin on jo vetäytynyt työmaalta päälimmäisenä tunteena turhautuneisuus ja pyhä viha.
Vähän nolostuminenkin tällaisen kuvan julkaisusta, mutta hittojako sitä todellisuutta kaunistelemaan.
Stressittömiä ei viime viikot ole ollut myöskään tämän viattoman ulkokuoren omaavan karvaleidin ansiosta. 
On käynyt niin, että karvaleidillä on alkanut vähän rakko falskaamaan. Nyt on ravattu "tuloksetta" kahdella eri eläinlääkärillä selvittämässä mistä moinen vuoto on saanut alkunsa.
Jos ongelma on näiden luppakorvien välissä, vaatii se varsin mielenkiintoisia toimia. Yritä tässä nyt sitten miellyttää naisen mielen omaavaa spanieliakin. Tehtävä ei takuuvarmasti tule olemaan helppo, mutta toivoen, ettei kyseessä ole mikään vakava sairausperäinen oire, teen kaiken voitavan yrittäessäni parantaa edes luppakorvien välimaastossa tapahtuvaa ajatuksenjuoksua.

Mitä omaan vointiini tulee, niin kyllä tässä aika vaivaista haahkaa aletaan olla. Öiden viihteestä vastaavat selkäkivut ja päivien ratoksi rööperiin rantautuneet liitoskivut ovat tuoneet elämääni aivan uutta tunnelmaa.
Kyllä siinä saa luppakorvan lenkilläkin mielikuvitus ottaa roolia, kun sujuvan kyykyn sijaan allekirjoittanut pussittaa koiranpaskaa nelinkontin samalla toivoen aukotonta suunnitelmaa mahdollisesta ylösnousemuksesta.
 Mutta nyt nautitaan kun vielä voidaan – sanovat. 

Hormoneilla täytetyn, vilkkaan mielen kootut temput.

No nyt ne hormoonit sen viimeisen tempun teki. 
Kaikkien niiden yläasteaikaisten, sukkapuikkoangstisten  pakkokäsityövuosien jälkeen sain muuan iltana elämäni kuningasidean. Haluan puikot. Ja lankaa.
Hattua täytyy nostaa elämäni miehelle, joka kaikkien lukuistenkin päähänpistojeni jälkeen luo suuntaani lempeän katseen ja toteaa kylmän viileästi: "Haetaanko heti?"
Ja niin haettiin.
Kotiin palatessamme, puikot ja langat sylissäni selasin googlen läpi "superhelpot" "tyhmälle" "aloittelijalle" "epätoivoiselle" -hakusanoja vahvasti käyttäen. Helpoimmatkin ohjeet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä tekniikantasoni ollessa "oikea ja nurja" -luokkaa. Jopa neliön mallisten patalappujen ohje oli ylivilkkaille aivoilleni liikaa. 
Jotain sieltä kuitenkin löytyi - ilokseni villasukkaohjeet "for dummies" mutta niiden aika ei ole vielä. Lähdetään nyt ensin tällaisesta suorakaiteen muotoisesta taideteoksesta, jonka lopputuloksen lupaan tuoda teille ilmi välittömästi sen valmistuessa. Kävi miten kävi.

Olen myös äitiys-aktivoitunut ja alkanut tuottamaan kotona asioita vauvaa varten, vaikka aikaa tämän Toopelin syntymään on vielä usean kuukauden verran.
Pikkuista pyykkiä on nyt pyöritelty koneessa ja viikattu kaappiin. Tiedän kyllä kokemuksesta, että tämä ensimmäinen pyykki syntymättömälle on aina paras. Sen jälkeen niskapaskapyykkiä ei pidä enää juuri minään.
Kokosimme myös pinnasängyn makuuhuonettamme täyttämään. Mies yritti kyllä tiedustella, miksi haluan ahtaan makuuhuoneen jo nyt, mutta siihen lienee vain yksi selkeä vastaus. "Koskasiksi."
Ja siellä se aito 70-luvun häkkyrä nyt on. Koko ajan tiellä.

Eikä liene kenellekään yllätys, että lähes nolasin itseni pienen pienen patjaostoksenikin vuoksi.
Kas kun 70-luvulla oli pinnasängyt ilmeisesti ripauksen lyhyempiä kuin nyt, joten Ikean patjassa oli himppasen liikaa fylliä. Kiitos kuitenkin kätevän vetoketjullisen päällisen, ajattelin leikata patjaa sisältä sopivammaksi. Vetoketjua ei vain saanut auki, kun siitä puuttui sellainen käytännöllinen vetoklipsi.
Väänsin ja käänsin pihdeillä "vetoketjuvaunua" suuntaan jos toiseen, mutta kiinni pysyi.
Nappasin kiukuissani ohjeet, kuitin ja patjan kainaloon ja lyllersin takaisin Ikean asiakaspalvelun jonoon vilkaisemaan kädessäni kiukusta rypistynyttä ohjetta; Kuvassa selkeät ohjeet, kuinka vetoketjuvaunu vaatii klemmarin avautuakseen.
Luojalle kiitos, en ehtinyt tiskille asti. Nöyränä poistuin patja kainalossa takaisin kotiin klemmaria etsimään. Ja kuinka ollakaan, ohjeita noudattamalla vetoketju oli auki.
Herra paratkoon, miten selviydyn itse syntyvän tuotteen kanssa.

Terveysrintamalla sen verran uutta, että sain ihan muina mummoina sydänseurantalaitteen hiljattain vuorokaudeksi tarkistelemaan, että käyrä ei ole hiljattain suoristumassa.
Olen saanut syöpähoitojeni aikana sytostaattia ja täsmälääkettä, jotka kuormittavat sydäntä melkoisesti. Nyt kun sydän on erityisen kovilla huolehtiessaan myös tarpeiden riittämisen sisälläni kasvavalle ihmeelle, oli syytä tarkistaa että sydämeni jaksaa tehdä hänelle annetun työn kunnialla.
Sydämeni suoriutui tehtävästä vain muutamin miinuspistein rytmihäiriöiden ottaessa omaa sooloa arjessani. Lisälyöntejä on tavallista enemmän, mutta koska ovat kovin lyhytkestoisia, ei niille tällä hetkellä tehdä mitään.
Se vaivasen haahkan päiväkirjasta.

Kasvatus ja kakkulat.

Kakkulat on kotiutuneet ja voi duudeli että olen iloinen. Niin on nyt kirkas ympäristö ja voin leikkiä olevani aavistuksen viisaampi. Pienestä se onni taas putkahti.

Menneen viikon aikana on muutenkin ollut varsin onnellisia hetkiä. Sain lasteni isän ja hänen puolisonsa tuoreimmat lainavarpaat yhdeksi aamupäiväksi hoitoon. Sydänhän siinä pakahtuu, kun tuollainen 1-vuotias touhupetteri pistää kotiin uutta elämää. Koirakin sai oman pienen perskärpäsen ja suoriutui tehtävästään erinomaisella tyyneydellä.
Eilen testasimme lasten kanssa uuden lähikahvilamme, jossa kattava lautapelivalikoima ajoi meidät Afrikantähden ja Kimblen tarjoamiin voittotaisteluihin. Tuli hetkellinen onnistumisentunne äitinä kun annoin taas kaiken huomioni vain ja ainoastaan aarteilleni. Kahvin ja munkin voimalla tietysti. Sellainen sokeriton ja gluteeniton "onnistuminen."

En ole normaalissa arjessa äiti, joka istuu kaikki päivät lastenhuoneen lattialla rakentamassa palikkatornia, vetää muskaria tai askartelupajaa iltapesuihin saakka ja lopulta loruttelee lapset uneen kattavalla kirjallisuudella.

Olen äiti, joka hoitaa kotityöt ja arjen velvollisuudet lastenhoidon ohella. Vaadin lapsiltani itsekseen leikkimisen jalon taidon. Kehoitan toisinaan olemaan häiritsemättä omaa, tärkeää toimintaani. 
Mitä käyttäytymiseen tulee, vaadin paljon. "Kiitos" ja "anteeksi" lienee tärkeimmät viestit, joiden merkitystä en voisi painottaa enempää. Tämän osion onnistuminen on näkynyt vahvasti mm. suojatien ylityksessä, jossa poikani heiluttelee kiitoksia niin, että ote omasta pyörästäkin tahtoo lipua irti käsien riittämättömyyden myötä. Myös punaisissa valoissa seisovat autot kiitetään.
Erityisen lämmintä mieltä äidille tuo aarteiden poistuminen bussista, jossa huonokuuloisempikin kuski tavoittaa lasteni kiitokset.

Riehumisesta sisätiloissa olen ehdoton. Joskus räiskähdän omasta mielestäni ehkä turhan kevyinkin perustein.

Vastapainoksi pyrin kuitenkin antamaan jokaisesta päivästä hetken vain ja ainoastaan lapsilleni. Toisinaan isommankin hetken, kun arjen muut velvollisuudet sen sallivat. Rakastan niin että näkyy, kuuluu ja tuntuu. Rakkaudesta ei säästetä. Niin kiire ei koskaan ole.

Riehumiselle ja erityisesti elohopeani jalkojen vipinälle on oma aika ja paikkansa. Joskus se ei katso edellä mainittuja, mutta sitten mietitään keinoja niihin hetkiin.
Myönnän, että tiukkapipoisena kasvattajana on ollut haasteita oppia ymmärtämään elohopeani erityistarpeita. Luojan kiitos olen kuitenkin kehittynyt, vaikka matkaa vielä onkin. Elämän verran.

Saas nähdä miten kasvatuslinjat pitää kolmannen kohdalla. Ei aavistustakaan, miten tässä käy.
<3

Reviiri laajentuu.

 Muuton jälkeinen purku sujuu erinomaisesti. Kiitos reilun kokoisen kellarin, johon mielelläni työnnän laatikoita, joiden kylkeen on vihjailtu menneisyydestä.
Tavarat alkavat löytää pikkuhiljaa paikkaansa (muualtakin kuin kellarista) mutta hieman kolkkoa tuntuisi vielä olevan. Paitsi makuuhuoneessa, joka voi kepeästi kantaa nimeä "kellari numero kaksi".  Sinne kun saa niin kätevästi piilotettua kaiken vierailta ja omiltakin silmiltä.
Seiniin sisustaminen ei ole koskaan ollut vahvuuksiani, joskaan ei sisustaminen ylipäänsäkään. Käynnissä oleva projekti koostuukin nyt sisustuslehtien ja blogien aktiivisesta pläräämisestä, josko sieltä jotain vinkinjuurta hyppäisi silmiin.

Asunnon yksi osuus on kuitenkin tällä hetkellä ylitse muiden. Aina haaveilemani naaman kampauspiste. Ikinä sellainen ei vain ole mahtunut kotiini. Nyt oli sen aika. Todellisuudessa en osaa edes juurikaan meikata, mutta onhan se vaan niin kaunis ajatus. <3
 
25. raskausviikko on pyörähtänyt käyntiin ja olo on kuin ryhävalaalla konsanaan. Väittivät rakenneultrassa poikaa pieneksi, joten on toivottavaa hänen vain pitävän leveistä asuinneliöistä. Reviirin laajentuessa radikaalisti takapihan puolelle lienen saaneeni tarpeeksi selkeän vihjeen alushousukokoelmani päivityksen ajankohtaisuudesta. Vihje ilmeni jotakuinkin alushousujen jäämisenä puoliperstankoon jumiin.
Note to self: Jos  ei mene, niin ei mene. Luovuta.

On jopa jokseenkin huvittavaa lukea kaavoihin kangistuneista raskaussovelluksistakin, kuinka "tunnet jo varmaan rintojesi suurentuneen" tai "olisiko jo hyvä aika miettiä tulevaa imetystä."
Itselleni paljon realistisempia kysymyksiä olisi: "tunnetko takapuolesi jo kasvaneen? Olisiko aika hankkia suuremmat alkkarit?"

Haluan kuitenkin nyt muistuttaa, että kehoni jokainen ylimääräinen muhku on täysin tervetullut. Minä se vain olen. Ihminen. Nainen. Äiti. Itsekuriton, mutta kiitollinen hormonimyrsky.
Palkintoa tietysti odotellessa.

Näissä tunnelmissa ratkean suklaaseen ja istahdan nauttimaan tästä kynttilänvalosta. Hyllystä lisämausteeksi pikku kirjasen verran rakkautta <3
(Leena Yliportimon Small talkia rakkaudesta)

Oma koti ei niin mallis.

Työreissusta palattu ja voi taivas että oma koti tuntuukin ihanalta paikalta. Keskeneräisenäkin.
Tänään oli siitä spesiaalitilanne, että hain kotiin vain nuorimmaiseni – esikoisen nauttiessa mummon huomiosta.
Päätin, että tämä päivä on poikaani varten eikä tule hetkeä jossa hänen tulisi kadota pelimaailmaan. 
Kaikkein tärkein sääntö itselleni oli, etten osaltani myöskään uppoudu puhelimeen vaan olen läsnä. Niin kuin ennen vanhaan, kun vielä hiihdettiin kesät-talvet kouluun ja iloitiin käpylehmistä.
Niin ja oltiin läsnä. Sehän se pointti oli.

Olen aikaisemminkin kertonut elohopeastani, joka maustaa päivän kuin päivän. Hyvässä ja pahassa. Vaikka kuinka valmistaudutaan kohti onnistunutta päivää, voi lopputulos olla kaikkea komiikan ja katastrofin väliltä. Tänään kerättiin pistekori kukkuralleen erinomaisella yhteistyöllä ja se on jo kirjoittamisen arvoinen asia.

Meidän päivän onni koostui yhdessä pyöritellyistä lihapullista, brownieluomusten taiteilusta –unohtamatta viimeisteltyä välineiden (ja suklaisten suupielien) puhdistamista. Ilta huipentui rentouttavaan saunahetkeen kylpyhuoneeseen viritetyn lastenmusiikin kera ja rentouttavaan juttu- ja satutuokioon iltapedissä.
Ihan muina niksipirkkoina haluaisin myös mainita poikani innovaatiosta saunasta puuttuvan löylysetin tilalle. Vedellä täytetyllä leivontakulholla (täyttöastia) ja lääkeruiskulla saa paljon viihdyttävämmät löylyt. Ei sillä 20 millin kertasuhinalla Sauna-Timoa vielä löylytetä mutta kepeään perhekäyttöön oikein hauska lisä.
Päiväni piristys oli kuitenkin tiskikoneen täytössä auttava ja kesken kaiken siitä myös katoava elohopea, joka palasi tovin kuluttua tuiki tärkeän tiedoitteen kanssa sorvin äärelle. 
Kääntöpuolella tiedoitetaan luonnollisesti likaisista astioista, eikä voi kuin ihmetellä kuinka olisimmekaan pärjänneet ilman tätä informaatiota <3

Kävimme hiljattain kiivasluontoista keskustelua elämäni ihmisen kanssa aiheesta "muuttotavaroiden purku" ja siitä aiheutuneet, äärimmäisen poikkevat näkemyserot. Nyt ei ole kysymys sisustuksesta vaan purkuaikataulua koskevista seikoista.

Siinä missä mies haluaa purkaa ja elää yhtä aikaa, haluan minä vain purkaa. Hirveellä törinällä kaikki paikalleen ja sitten vasta eletään. Nyt miehen rykiessä ympärivuorokautista työpäivää ja minun istuessa ikävissäni tässä muuttolaatikkokaaoksessa, olen vaihtanut (mieli)puolta.
Enemmän kuin haluaisin purkaa, haluan nyt istua tässä ja odottaa kotiin saapuvaa kainaloa johon käpertyä. Teinhän myös tänään poikkeuksen purkuaikataulussa viettäessäni laatuaikaa elohopeani kanssa. 
Eikä siinä vielä kaikki. Rykäsen itseni likoon nyt kahden kuvankin verran todisteeksi itselleni siitä, että olen sinut tämän kaaoksen kanssa. 

Olisihan se jo ihanaa laittaa tänne kuvia valmiista kodista, jossa olisi sisustuslehtiainesta kerrakseen. Sen sijaan laitan kuitenkin kuvan todellisuudesta, jossa silitysrauta asuu olohuoneen hyllyllä ja valtaosa muuttolaatikoista keittiönpöydän välittömässä läheisyydessä. Eikä sovi unohtaa kaikkien fengshuiden aateliaa; M&M:n karkinpunaista lastenpyyhettä osana ruokailusisustusta. 

Meissä kaikissa asuu pieni Innon Marko.

Reissuhommia ja siunausta.

Olen parhaillaan työmatkalla kohti Tukholmaa ja elämäni ensimmäistä kertaa oman hyttini valtias. Huomaan vanhentuneeni kertalaakista, kun hyttini ohi juovuksissa keinuvat ja hölmöjä huutelevat teinit  saavat otsaryppyni aktivoitumaan.
Koska edes muutuin itse tuosta juopuneesta teinistä alati tuhisevaksi kääkäksi? Tapahtuiko se kenties automaattisesti ylittäessäni 30 vuoden rajapyykin vai onko pakkoalkoholittomuuteni nostanut kateuskäyrän viisaria mojovaan ojoon? Kyllä kääkällekin pari lasillista viiniä toisinaan maistuisi. Myönnän.
Joku tässä hyttiin linnoittautumisessakin kyllä viehättää. Oma hetki omille ajatuksille, muiden keräillessä huomisen krapulaa. Hautautua nyt tänne lakanoihin ilman, että tarvitsee selvittää tiensä muuttolaatikkomuurin läpi.

Raskaushormonien täyttämässä keskuudessa kajahti ilmoille kysymys kummiudesta.
"Montako kummia lapsenne saa?" Tässäpä oiva aivoriihi.
Meistä vanhemmista ei kumpikaan kuulu kirkkoon, joten kirkollisen toimituksen vuoksi kummeja ei ole syytä hankkia. Lienee kuitenkin vaihtoehtoinenkin kummius, joka ei vaadi/velvoita pyhää uskomusta tai Räsäsen Päivin siunausta.

Itse koen, että kummius on jo vähän sukupuuttoon kuollut juttu. Raskaushormonien täyttämässä mielessä extratärkeiden ihmisten pyytäminen kummiksi on ihana ajatus. Kuin kunnianosoitus. Itsekin vain sen tunteen ja tärkeyden osoituksen myötä haluaisin lapselleni kummit. Ajatustasolla.

Kauniin ajatuksen taustalla on uskomus, että nämä henkilöt tulevat olemaan lapsen elämässä niin myötä kuin vastamäessä aina ja iänkaikkisesti. He käyvät läpi tuon teinin kriisit ja vaikeudet, kun vanhempien tuki hapuilee.
 Kuinka monella näin on?

Todellisuudessa kummi potee huonoa omaatuntoa ajanpuutteesta tai unohtuneesta syntymäpäivästä.
Etsii vimmatusti viimetinkaan jäänyttä kummilusikkaa ja pohtii, jatketaanko lusikointia nyt sitten joka vuosi aina hamaan tappiin asti. Myönnän täyttäväni kummina nämä kriteerit.
Jos kummina on pariskunta, ei tarvita Sherlockin taitoja väittäessä, että valtaosassa erotilanteita ainakin toinen kummi häviää lapsen elämästä kokonaan.

Sen sijaan, että määrittelisin lapselleni tietyn määrän näitä "erityisihmisiä", olisin paljon kiitollisempi ja toiveikkaampi kaikkien niiden ihmisten läsnäolosta, jotka ovat elämässämme aktiivisesti nytkin. Kummiutta pitäisi mielestäni siis hieman päivittää ja uudessa versiossa automatisoida kaikki nämä meille jo tärkeät ihmiset "kummeiksi". Ei pelkästään syntyvälle hellantuutelillemme vaan ihan koko köörille.
Tai sitten kummikysymys muotoiltaisiin jotakuinkin uudelleen: "Poika tuli. Pysykkös siinä jatkossakin kun oot niin tärkeä? Kiitos." <3
Vai mitäs tuumaatte?

P.S. Käykää antamassa pusu elämänne aarteille välittömästi, jos teillä on siihen mahdollisuus. Elämä on tänään taas muistuttanut rajallisuudestaan. Muistakaa kertoa, että rakastatte. Vaikka vain muuten vain. <3

Univelkaisen työmaajutut.

Olin aikeissa käydä nukkumaan tänään ennen kello yhdeksää, sillä mennyt vuorokausi töissä toi elämääni usean tunnin univajeen. Huominen muutto vaatii voimia, joten painoin pääni tyynyyn noudattaen itselleni luotua suunnitelmaa. Sitten se tapahtui – ajatuspyörä pyörähti käyntiin.

Nälkä. Tuo salakavala kepulainen joka tulee jatkuvasti pyytämättä ja yllättäen. Yritin sivuuttaa ajatuksen, mutta se ei antanut rauhaa. Luovutin ja lähdin evästämään ainoat löytämäni mahdollisuudet, banaanin ja kurkun. Palatessani poikkesin ylimääräiselle iltapissalle, ihan vain piruuttani – ettei sekin hätä pääse yllättämään. Nyt voisin käydä nukkumaan ilman yllättäviä käänteitä.

Muutto. Onkohan kello soimassa? Heräänkö siihen? Tänään en herännyt. Meinasin myöhästyä junastakin. Jos en herää niin muuttotiimi soittaa ovikelloa klo 9.00. Se olisi noloa. Kaikki ei ole vielä edes pakattu. Aamulla ehtii. Jos siis herään.

Sähkösopimus. Perkele. Miksi en muistanut tehdä sähkösopimusta? Missä oli "muuttajan muistilista" kun sitä kaivattiin?
Olen huonomuistinen. Tiedän sen. Kaikki minut hyvin ja vähemmänkin hyvin tuntevat sen tietävät. Sen pääsee kokemaan ihan lyhyessäkin kontaktissa. Yleensä olen kuitenkin onnekas ja tilanteet aina järjestyy. Niin se iskäkin aina sanoo, että "kaikki järjestyy."
Sähkö ei järjestynyt. Tai järjestyisi, jos kaivaisin kuvetta 200 euron verran. En kaiva. Sytytän mieluummin kynttilät ja lämmitän ruoan pyhällä hengellä. Saunaa en lämmitä. Se tarvitsisi jo melko paljon pyhää henkeä.
Ottakaamme tämän viikonloppuelämyksenä sähköttömässä kaupunkiasunnossa.

Otan uuden uniasennon. Kumppani on kääntänyt selkänsä, joten yritän muotoutua kauhaksi ja päästä ison miehen ympärille läheisyydenkaipuussani. Kasvanut vatsakumpu tuottaa tässä vähän haasteita, mutta olen sinnikäs. Tässä on hyvä. Nyt uni varmasti tulee.

Vauva. Vauva muljahtaa. Potkii. Lyö. Jumppaa. Zumbaakin varmaan ihan vain piruuttaan.
Mietin, herättääkö myös isänsä potkimalla tätä selkään. Pakko kääntyä takaisin, jotta edes toinen meistä saa univelkansa kuitattua. Nyt rentoudu. Noin. Nyt uni tulee.

Juustonaksuja. Ei hitto, onko keittiössä muuten vielä juustonaksuja? On siellä kyllä. Näin siellä pussinpohjalla tänään vielä muutaman. Olen ihan  varma tästä. Mutta ne pitää nyt unohtaa. Noin. Nyt mä unohdan ne. Nyt nukutaan. Huomenna syödään juustonaksuja. Nyt kerätään voimia.

Juustonaksut. On niitä siellä. Tiedän että on. On vain yksi keino tuhota juustonaksuajatus.  Tuhoamalla ajatuksen alkuperäislähde.

Mission complete. Juustonaksut (n. 8 kpl) tuli tuhottua pikimmiten. Hyvä niin. Kauhea vaivahan niistä olisi ollut muuttoakin ajatellen. Mihin tuommosen vajaan pussukan laittaisi, kun ei roskiinkaan raaski heittää.

Ei tietoakaan univeloista. Ei väsytä yhtään.

Tuntuu, että mielekkäiden töiden jättämät univelat on sitäpaitsi jotenkin siedettävämpiä kuin jonkin pakkopullan. Tiedän monen odottavan äitiyslomaa kuin kuuta nousevaa arjen helpotuksen vuoksi.  Pitäisihän siinä kaiken järjen mukaan ollakin kuukauden verran ennen vauvan syntymää sellaista kuuluisaa "omaa aikaa."
Itse odotan innolla vauva-arkea, mutta juuri nyt tuntuu että äitiysloma tulee liian varhain, enkä ole vielä valmis irroittautumaan töistä.
Ja onko ihmekään, kun työminä on niin lähellä omaa vapaa-ajan itseäni?

Ei koira karvoistaan pääse joten neuvoni on hakeutua sellaiseen seuraan, jossa saat täyden tuen ja arvostuksen omalle itsellesi sellaisena kuin olet. Tämä päteköön sekä työelämässä, että elämässä ylipäänsä.

Tästä aiheesta olen paasannut ennenkin, mutta pitää uskaltaa heittäytyä omalta mukavuusalueeltaan pois saavuttakseen unelmiaan.
Myönnän olevani onnekas monessakin suhteessa, mutta ei yksikään unelmani ole tullut minua ovelta hakemaan. Ei edes tuo erityislaatuinen elämäni ihminen, joka on yksi parhaista työmaistani.  
<3
Elämä risaseks ystävät!  

Muuttolaatikkoelämystä ja kakkuloita.

23. raskausviikko on pyörähtänyt käyntiin.
Moni kysyy, pelkäänkö syöpää nyt raskauden myötä enemmän. 
Kyllä ja ei. 
Pelkäsin aluksi valtavasti. Pelkäsin, että syöpä uusisi juuri nyt ja meitä kohdannut onni otettaisiin heti pois. Pelkäsin, että joutuisin tekemään valintoja oman ja sisälläni kasvavan elämän väliltä.
Nyt kun niin sanottu "päätösaika" on ylitetty, olo on helpottunut.
Jos nyt sairastuisin, en joutuisi enää tekemään päätöksiä vauvan elämän jatkumisen suhteen.

Tottakai olemme puhuneet tulevan lapsen isän kanssa mahdollisesta uusiutumisriskistä ja tilanteesta, jossa hänen tulisi kasvattaa lapsemme yksin. Kiitos kuitenkin ympärillämme olevan rakkaan ja laajan tukiverkon, tehtävä ei olisi laisin mahdoton. Surullinen, muttei mahdoton.

Tämä ei ole kuitenkaan aihe, jota nyt liikaa miettisimme tai murehtisimme. Lähinnä joskus tulee käytyä yllätyksellisen elämän realiteetteja läpi. Kuulunee elämään.

Elämä muuttolaatikoiden keskellä on kyllä melkoinen elämysmatka.
Kiitos tekniikan ihmemieheni, purkuhommat eivät kyllä pääse enää helpottumaan kun on oikeanlaiset tulostussysteemit ja infotarrat hallinnassa. Muuttoapukin taitaa kiittää.
#nörttimikänörtti

Piipahdus I love me -messuilla lasteni isän puolison (oisko tälle mitään lyhyempää termiä. Ystävä on kyllä aika lyhyt ja ytimekäs) kanssa oli varsin onnistunut. Alkoholittoman kuohuviinilasillisen lisäksi hyppysiini tarttui uusi kulmaväri – jota olen nyt ahkerasti harjoitellut käyttämään, kasa Puhdistamon taivaallisia raakasuklaita (joita niitäkin ahkerasti maistellut) ja ilmaislipuke Instrumentariumin näöntarkastukseen.

Jälkimmäinen muistutti kolmen vuoden takaisesta, aavistuksen ilmoille jääneestä hajataittodiagnoosista, joten otin vinkistä vaarin ja kävin tarkastattamassa tämän päivän näköni.
Enpä arvannut messuilla kirjastotätiä hupimielessä leikkineenä, että kakkuloista olikin tulossa arkipäivääni. Molempien silmien hajataitto oli ottanut purjeet alleen ja silmälaseista tuli kertalaakista ajankohtaiset.

Vanhuuskaan ei tule yksin. Samaisen tutkimuksen myötä näyttäisi päivittyvän myös kumppanini nenänpielet.
(Kuvan vasemman puoleinen hehkeä leidi ei liity edellä mainittuun tapaukseen.)

Nyt tartteis sitten lähteä ottamaan selvää näistä joka tuutista puskevista "osta kaksi erikoisteholinssiä ja saat sangat ja lisälinssin kaverille ja mummollekin kaupan päälle" -typpisiä mainoksia, joihin ei ole aiemmin tarvinnut kiinnitellä huomiota. Mä en tajua näistä YHTÄÄN mitään.

No täällä mä nyt taas vaan kirjoittelen, vaikka pitäisi olla niitä muuttolaatikoita täyttämässä. Oli vain pakko ottaa pieni tauko tästä kaaoksesta. Toisinaan tuntuu, että joku pyhä perkele käy lisäämässä vaan piruuttaan jo tyhjennetyille tasoille lisää pakattavaa.
Pikaterveiset! Palataan höpöt <3

Kyseenalaista vuosikontrollia ja ailahtelevan sopeutuvaa naisenmieltä.

Vuosisadan laiminlyönti.
Justiinsa hoksasin että olen kirjoittanut viimeksi monta viikkoa sitten. 
Jos vielä pari kuukautta sitten tuntui, että aika matelee niin voi veljet – sitä tunnetta ei ole liiemmin viimeaikoina nähty.

Aloitetaan toki iloisilla uutisilla syöpäklinikalta. Neljäs(!!) vuosikontrolli läpi puhtain paperein ja en osaa edes sanoin kuvailla, miten upealta tuntuu kuulla onkologin sanat: "Kaikki näyttää todella hyvältä."

Todellisuudessahan perinteiseen vuosikontrolliin kuuluu vain verikokeet ja rintojen ultraäänitutkimus, joka sekin hieman kyseenalainen räpellys riippuen tutkimuksen suorittavasta lääkäristä.
Tällä kertaa kohdalleni osui se, joka tuntui heiluttelevan ultrapuikkoa kumpareelta toiselle kuin kaksi vuotias vesivärisivellintä konsanaan. Olisi suorastaan ihme, jos kyseinen ultrapuikko tai ruutua häilyvästi hapuilevan lääkärin silmä läpäisisi tuon implantiksikin kutsutun muovifileen ja sen alla lymyilevän kasvaimen.

En kuitenkaan ota tästä stressiä, sillä perusteellisempi tutkimus tehtiin vasta hiljattain.
Sen sijaan otan ilon irti hyvistä uutisista ja nautin tilanteesta. Eritoten tästä raskaudesta, kuin se olisi viimeinen. Ja sitä se nyt on. Todellakitodellaki.

On itseasiassa hämmentävää, miten ailahteleva on ihmisen mieli. Erityisesti minun, mutta että kuinka ihmisen mieli yleiselläkin tasolla sopeutuu erinäisiin muuttuviin tilanteisiin yllättävän kelvollisesti.

Kun kahden lapsen jälkeen olin päättänyt etten lähde tavoittelemaan elämääni vauva-arkea enää missään muodossa, olin täysin vakuuttunut siitä ettei mieleni koskaan ikinä enää muuttuisi.
Näin silmissäni vain nykyisen elämäni helppouden lapsien ollessa jo niin isoja ja omatoimisia.
Pystyn lähtemään lenkille, kauppaan tai kahville ihan tuosta vain. Puhumattakaan kahdenkeskisestä ajasta vain kumppanini kanssa. Tämä toki myös siitä bonussyystä, että olen eronnut lasteni isästä.

Joku voisi kauhistella repimääni iloa tästä vuoroviikkosysteemistä mutta vaikka hellantuuteleitani niin valtavasti rakastankin, osaan myös arvostaa aikaa ilman heitä.
Kuten muuan arki-ilta, kun lähdimme iltasumpille kahdestaan – vain koska voimme. Toistaiseksi.


Kun raskaustesti näytti positiivista, oli aika alkaa viestittää tälle alati ailahtelevalle mielelle että muutoksia asenteeseen on tulossa.
Myönnän alkuraskauden ilon ja jännityksen ohessa miettineeni kuinka tulisin vielä jaksamaan vauva-arjen rankkuuden, sitoutuvuuden ja omasta ajasta luopumisen. Juuri vakinaistuneesta, unelmieni työstä puhumattakaan.
Kuka muu muka hoitaa töissä "vuoden sketsihahmon" virkaa kun itse lämmittelen tuttipulloja kotona?
#tapahtumatyö <3
Nyt puolivälin ylittäneenä on ailahteleva mieleni tehnyt työnsä hyvin ja on valmis vastaanottamaan tuon uuden jäsenen perheeseemme. Kaikkine ylä- ja alamäkineen.
Vaihtelevaa unirytmiä on harjoiteltu tapahtumatyön voimin ja pienen ihmisen käsittelyä rakkaan ystäväni tuoreen tuotoksen avulla.
Vauva-arki koittakoon meille sellaisena kuin se on tarkoitettu.
<3

Sitä ennen koittakoon muutto. Niin lupasin itselleni että ajoissa kaiken pakkaan, mutta vielä eilen pakattuna oli tasan kaksi laatikkoa – vauvan vaatteet ja tarvikkeet.
Saletisti justiinsa se mitä ensi viikolla uudessa kodissa kipeästi tarvitsemme. Hmph.

Jos nyt sitten viisastuneena menisi kasvattamaan laatikkopinoa, niin olisi ensi viikolla jotain mitä siirtää.
Ihanata loppuviikkoa <3

Päivä kerrallaan, täysillä.

Lontoon reissu on nyt muisto vain. Toissailtana koitti kotiinpaluu, josta voisin toki olla harmissanikin, mutta tiedossa on niin paljon puuhaa ja iloisia asioita täällä kotopuolessa, etten kertakaikkisesti olisi malttanut jäädä sinnekään.

Itse lentomatka kotiin ei ollut ruusuinen – kiitos edessämme istuneen, kepeästi "Matti ja Mervi" -palkinnon pokanneen pariskunnan, jotka vuoroin kinastelivat kuin taistelevat metsot ja vuoroin dippasivat päihtyneitä kieliänsä toistensa kurkussa. Liekö "Mervin" kaulalla ja rinnassa olleet jäljet suun vai nyrkin aikaansaannoksia. Kummastakaan en olisi yllättynyt.

Tulipa sen sijaan huomatuksi, että Lontoon väki on kyllä tällaiseen suomalaiseen päihtyneeseen sulkeutujakansaan tottuneelle hirvittävän huomaavaista ja tarkkanäköistä porukkaa. Ei tarvitse kuin astella täpötäyteen metroon takin alta vilahtavan vatsakummun kanssa, niin jo siellä on kokonainen penkkirivi noussut antamaan istumapaikkaa. 
Koska olen kuitenkin suomalainen enkä halua vaivata muita, huomasin kerta toisensa jälkeen pyytäväni jokaista nousevaa takapuolta istumaan takaisin alas tuhansien kiitosten saattelemana. 
Välttääkseni näitä mielestäni epämiellyttäviä tilanteita, päätin alkaa pukeutumaan säkkiin ja peittelemään vatsakumpuni kaulahuivein.

Suunnitelma ei vain ollut täysin aukoton. Jätin huomiotta metrojen lämpimän ilmaston jonka seurauksena istumapaikka vilahtelikin taas haaveissa.

Heittäydyin ulkomailla myös villiksi ja kokeilin hiuksiini tällaisia ihmeellisiä avaruuspompuloita joita olen katsellut Glitterin näyteikkunassa jo hyvän tovin. Koska yleensä hiusteni kihartaminen päättyy mummoja pukevaan, permanenttiseen katastrofiin ja siitä aina äärimmäisen tiukkaan nutturaan saakka, oli tämä hempeästi laineikas lopputulos positiivisesti yllätyksellinen.


Tässäkin kaukaa viisaus olisi ollut valttia, sillä laineet olivat nopeammin poissa kuin olivat ilmestyneetkään. Muotoilutuotteet kävivät kyllä mielessä, mutta eivät päässeet toteutukseen saakka.

Näin vuosikontrollin kynnyksellä hiipii mieleeni taas ajatuksia elämän yllätyksellisyydestä. Kun minulta kysytään vointia tai kuulumisia, on vastaus viime aikoina ollut yhteneväinen – "Kaikki on hyvin."
Miten tähän on tultu? Elämäni jokainen pienikin yksityiskohta tuntuisi olevan juuri nyt mallillaan. Terveys, perhe, raskaus, rakkaus, ystävyyssuhteet, työ ja juuri tähän elämäntilanteeseen sopiva kotikin ilmestyi kuin tyhjästä.

Elämä on niin mallillaan, että se on jopa hieman pelottavaa.
Vähempikin laittaa miettimään, mitä ihmettä olen elämässäni tehnyt niin oikein, että olen tämän kaiken ansainnut.
Olen niin hemmetin kiitollinen ja samalla täysin tietoinen, miten haurasta tämä kaikki onni on. Kaikki voisi murentua hetkessä.

En kuitenkaan anna murheelle sijaa, kun ei elämäkään sitä nyt tyrkytä. 

Päivä kerrallaan, ystävät. Täysillä. <3

Arjen simsalapimpsa.

Kyllä kannatti pikkusen epätoivoistua niin jo alkaa tapahtua.
Tiesin, että vielä joku päivä kohtaan sen asunnon jossa sisään astuessa tulee fiilis, että tämä se on. Tämä on meidän koti.
Ja niin tapahtui. Harmi vain, että kyseinen asunto oli varattu jo toiselle perheelle. Jäimme siis vain haaveilemaan ja toivomaan ihmettä.

Kiitos nykyajan wifi-mahdollisuudet – saimme tiedon asunnon vapautumisesta kuitenkin eilen pilvien päälle matkustaessamme ilmojen halki Lontooseen. Väitän olleeni uutisen kuullessani vähintään yhtä innoissani, kuin edessäni istunut pieni tyttö joka laskeuduttuamme huudahteli kerta toisensa jälkeen: "Minä nään Lontoosen. Minä nään Lontoosen. Minä nään lentokoneen ja Lontoosen".
Olimme siis innoissamme.

Ja oi kyllä – täällä ollaan taas.
Ystäväni tiedusteli syitä lähtöömme. "Vielä kun voi. Kohta meidän elämä taas loppuu" vastasin. Johon ystäväni totesi kokemuksen syvällä rintaäänellä ne kaikkien aikojen kannustavimmat sanat vauva-arkeen: "Niin loppuu."
Mennyt viikko on suonut meille asunnon lisäksi myös aimo annoksen muitakin onnellisia hetkiä kokemuksen pankkiin. Viimeisimpänä mielenrauhaultra, jossa koimme onnen lisäksi yllätyksen hetkiä.
Lähdimme muutama viikko sitten samaisesta tutkimuksesta käsissä epävakaa tyttöveikkaus.
Tällä kertaa tutkimuksessa selvisi, että rinsessamme onkin kasvattanut kuukaudessa pallit. Simsalapimpsa vain. Poikaa pukkaa. <3

Tässä kohtaa lienee sopivaa sanoa että molempi parempi, mutta lainaisin ennemmin räväkän anoppini toteamusta: "Tän mummon lapsenlapsella on munat, sukupuolesta riippumatta". Allekirjoitan.

Kuvat ultrasta jäivät pitkälti selkäpuolen otoksiin – kiitos isältä perittyjen geenien, joiden nojalla ei ole tarvetta tehdä itsestä juurikaan numeroa. Unta ja hiljaisuutta arvostetaan aivan omalla tyynellä tavalla. Sellaisesta ei meikäläisellä ole juurikaan kokemusta.
Elohiiren lailla vaan sinne tänne. Unta sen verran kuin on pakko.

Vaan mitä reissuun tulee, niin onhan täällä ihanaa. Mitään massiivisesti poikkeavaa viimekertaiseen verrattuna emme ole vielä ehtineet tehdä. Mitä nyt tänään vaihdoin perinteisen englantilaisen aamupalani vegeversioon. Melkoisen radikaalia.

Ainiin ja saatoin hieman yliampua innostuksissani Primarkin vauvaosastolla. Jopa niin paljon, että kassaneiti tiedusteli olivatko kaikki vaaleansiniset unelmat tulossa lahjaksi vai minkä ikäinen poika minulla on. Änkytin naama punaisena, pientä kumpuani osoittaen, että hän on vielä täällä. Ja tovin vielä onkin. Äiti ulkopuolella vain on vähän turhan innokas.
Pahoittelut homssuisesta asettelusta, mutta vielä en ruvennut näitä sentään hotellissa silittämään.

Tiivistettynä olo on isosti kiitollinen. 
Nyt lähden hoitamaan nälkäkiukkuani, joten palataan pian. Iloista alkanutta viikkoa! <3

Pesänrakennusvietin haasteita ja elämän nälkää.

Pesänrakennusvietti on saapunut keskuuteemme. Se alkoi äärimmäisellä tarpeella saada isompi asunto ja pian. 
Olen asunut aikuisikäni aikana 15 eri osoitteessa. Voin siis kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa tietäväni, miten asuntohaku toimii. Vaihtoehtoni ja mahdollisuteeni vuokra-asumisen suhteen ovat selvillä.
Koskaan asuntohaku ei ole kuitenkaan osoittautunut näin vaikeaksi, kuin nyt.

Koska pesänrakennusviettini ei saanut vastakaikua vuokraavilta tahoilta itselleni sopivassa määräajassa (like heti), teimme jo päätöksen pärjätä nykyisessä asunnossa. Myös taloudelliset seikat puolsivat päätöstä.
Jotta tämä kaikki kuitenkin onnistuisi vaatisi se välittömiä muutoksia sisustukseen. On yhtä kuin hetimmiten tapahtuva Ikea-reissu. 

Muutokset saatettiin jo hyvään alkuun, mutta ajatus 65 neliöstä viiden hengen perheelle on osoittanut lievää uusinta-ahdistusta. Edes asunnon pienet menot eivät täysin vieneet muuttohaluja pois.

Olemme siis jatkaneet uusien neliöiden etsintää – tuloksetta. Laajentaneet budjettia ja aluetta – turhaan. Vielä ei ole kiire, mutta pahoin pelkään että helmikuu tuleekin pyytämättä ja yllättäen. Vauvasta nyt puhumattakaan. Jäämme toiveikkaina odottamaan asuntoihmeitä.
<3
Sattuipa tänään arkeani roimasti piristänyt tilanne bussipysäkillä kun itselleni tuntematon nainen asteli luokseni kysyäkseen, voisinko tulkata hänelle englanniksi saapuneen tekstiviestin.
Luin viestin useaan kertaan ja mietin kuinka suomennoksen lauseesta "I'll give you money, if you suck my dick" voisi tehdä vähemmän kiusallisesti. 
Olematta piiruakaan rasistinen, on pakko myöntää että kyseisen kulttuurin edustamaan stereotypiaan tämä viesti istui kuin happy ending konsanaan. Päätin olla rehellinen ja tulkkasin viestin sisällön juuri sellaisena kuin se oli.
Kirosanojen saattelemana sain tehtäväkseni kumota stereotypiat ja kirjoittaa lähettäjälle viestin takaisin, jossa kehoitetaan pitämään tunkkinsa. Tein työtä käskettyä ja pohdin, miten hyvin omassa sirkuksessani asiat oikeastaan ovatkaan.

Ex-naapurini sanoja lainaten: "Olet itse oman sirkuksesi tirehtööri".

Ja se toden totta pitää paikkansa. Nyt vain tämä hormonihirmuinen tirehtööri on myös varsin nälkäinen tirehtööri. Otimme eilen vapauden nauttia työrupeaman jälkeisestä vapaapäivästä ja lähdimme kohti Helsingin elokuva- ja ravintolatarjontaa.

On pakko jälleen arvostaa kumppanin panostusta elokuvavalinnassa. Bridget Jones's Baby ei ollut se päätös, johon olisin uskonut saavani ensisijaisen tuen. 
Erityistä iloa tuotti nähdä, miten panostus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan – monet miehet olivat lähteneet hormonihirmuisten rakkaidensa tueksi. Ja näyttivät lopulta jopa nauttivan siitä. 
Yritän tässä sanoa, että leffa oli oikeasti hyvä ja suosittelen sitä ihan jokaiselle.

Mitä siihen nälkään tukee, niin Kampin Parilla Espanola vei hyvien arvostelujen vuoksi voiton ravintolavalinnassa.
Astelimme sisään tuohon pieneen ja tunnelmalliseen ravintolaan täysin tietoisina siitä mitä haluamme. Suoraan pääruokaan koska nälkä ja himo.

Pääruoan jälkeen jälkiruokalista houkutteli kehoa ja mieltä, kunnes aivan pyytämättä ja yllättäen hormooninhuuruiset silmäni harhailivat takaisin lähtöruutuun – alkuruokalistaan. 
Ilman mitään käytöstapoja menin ja tilasin pääruokani jälkiruoaksi alkuruoan. Ja jälkiruoan.
Kiitos jo pömpöttävän vatsani ja oman parhaansa tiedostavan tarjoilijarouvan – tilaukseni vastaanotettiin hiljaa ja ymmärtäväisesti.
Lienee selvää, etten ehtinyt kuvata annoksiani, mutta annan suositukseni ilman niitä. Nam.
<3

Nyt on mentävä, koska alla näkyvää vatsaa ei kasvateta pyhällä hengellä. 
Valtavan suurenmoisen ihanaa ja alati nälän täyttämää viikkoa myös teille <3 
PLOP.


Äärimmäinen tunnelataus.

Menneet viikot yhtä suurta tunnelatausta.

Teen poikkeuksen ja sytytän blogikirjoitukseni myötä virtuaalisen kynttilän
ystäväni perheen kunniaksi. Toimikoon tämä samalla myös omana terapiahetkenäni.

Ystäväni, Aamumme Ilona -blogin kirjoittajan perheeseen syntyi kaikkien vaikeuksien jälkeen 435 g rinsessan verran onnea <3 Sydämeni pakahtui lukemattomia kertoja katsellessani tuon pienen ihmeen kuvaa uudelleen ja uudelleen.
Tämän hennon pienen ihmisen voimat hiipuivat kuitenkin liian aikaisin ja hän nukkui hiljalleen pois vanhempien rakkaudentäyteisessä syleilyssä.
Perheen surua tuskin voin koskaan käsittää, omissa tunteissanikin on jo runsaasti käsiteltävää.
Olen yrittänyt olla ystäväni tukena epävarmuuden aikoina ja nyt surun keskellä, mutta tällaisten asioiden tullessa eteen olo on neuvoton. Mikään lohdutukseksi tarkoitettu sana ei korjaa menetettyä.


Kuten aiemminkin olen paasannut - mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää. Kiitollisuus on yksi niistä tärkeimmistä asioista, joita meidän pitäisi vaalia arjen keskellä.
Iloita siitä mitä on, ja jättää vähemmälle harmittelulle se mitä ei ole.
Kiittäkää, rakastakaa ja iloitkaa elämän pienistä onnistumisista.

Kaiken tämän surun keskellä elämä on osannut kallistaa tunnekuppia myös täysin päälaelleen.
Näin tapahtui, kun ex-mieheni (=lasteni isä) "uusi" puoliso pyysi minua yhdeksi kaasokseen.

Kiitollisuus nostaa päätään. En olisi avioeron hetkillä uskonut, miten suuren perherikkauden lapseni tulevat vielä kokemaan. Heillä on kaksi kotia, kaksi perhettä, joita me tapaamme toisinaan kuitenkin kutsua yhdeksi suurperheeksi. Tähän suurperheeseen kuuluu 4 aikuista ja 5 lasta. Kuudes tekee tuloaan.

Omaan elämääni tämä on tuonut uuden ystävyyden ja liudan rakkaita lainalapsia. Onnea ja iloa.
Matka tähän on vaatinut töitä ja vähän aikaakin, mutta se on ollut kaiken vaivan väärti.

Oma neuvoni siis vaikeisiinkin ihmissuhdetilainteisiin on se, että uskokaa muutokseen ja antakaa sille mahdollisuus. Katsokaa peiliin ja miettikää, missä itse voisitte kehittyä. Puhukaa, puhukaa ja kuunnelkaa. Tai kirjoittakaa kirje ja viekää se postilaatikkoon kuin Kusti konsanaan. Niin minä tein.

Ei sillä kaikkia solmuja avaa, mutta ainakin näiden ruskeiden silmien alla velloo niin paljon sinistä, että itse haluan uskoa ihmisten hyvyyteen.
Mitä ihminen pahimmillaan häviää sillä, että menee oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, nöyrtyy ja avautuu toista kunnioittaen?

Nämä lainavarpaat on yksi suurperheemme tuoreimmista rikkauksista ja voi taivas mistä jäisinkään paitsi, jos keskittyisimme vain itsepäisesti omaan etuumme <3

Nyt ei irtoo edes loppuhuumoria, mutta semmosta se elämä välillä on.
<3

Tiedän tunteen.

Oi selkäfileiden ultra ja puhtaat näkymät.
Niinhän siinä kävi, että rintojen ultrassa ei ilmennyt mitään uusia muutoksia. Rinnan alueen kipuilut johtuvat mitä todennäköisimmin palautuvasta tunnosta tai hormonien huonosta huumorintajusta. Pelin nimi on "täytetään selkäfileet leikisti maidolla."

No jokainen maalaisjärjen omaava varmasti ymmärtää, ettei selästä revityt – saatika muovi-implanttien täyttämät kannut täyty pisarallakaan maitoa.
Tämä on kuitenkin aihe, johon törmään nyt tässä "siunatussa tilassa" valtavan usein.

Kaksi aarrettani on pitänyt huolen, että alkuperäisistä Dolly Partoneistani otettiin irti kaikki mikä lähti. (Syöpä sitten niistä lopuista.)
Lähes vuoden se molempien kohdalla vei, ennen kuin täyteläiset D-kupin hinkit oli riutunut A-kupin tyhjiksi kansallispuvuntaskuiksi.
Jokainen imetyshetki oli kuitenkin kaiken sen arvoista.

En ole mikään imetystä palvova ja sitä alati suitsuttava ihmistyyppi. En arvostele päätöksistä jättää imettämättä omasta tahdosta. En koe sen olevan minun asiani. Autan keräämälläni hinkkitiedolla ja kokemuksella, jos sitä minulta pyydetään.

Saadessani kaksi viivaa testiin, ymmärsin heti imetyksen olevan kohdallani historiaa. Aluksi kohautinkin asialle olkiani. Samapa tuo.
Nyt asiaa enemmän pyöritelleenä olen jo haikein mielin ja jokseenkin pelokaskin. Rakastin imetyshetkiä. Se on hetki, joka on vain äidin ja vauvan yhteinen. Rauhallinen ja varsin käytännöllinenkin hetki. Ruoka oli aina saatavilla ja valmiiksi lämmintä.
En enää koskaan pääse kokemaan sitä ihanuutta ja helppoutta.

Sen sijaan mielessäni vilisee kauhun hetket öisistä pullokatastrofeista. Siinä missä olen aamupöpperössäni syönyt allergialääkkeeni sijaan edesmenneen pappakoirani kipulääkkeen - en luottaisi lainkaan siihen, millä materiaalilla vauvan pullo öisin täyttyy.
Mikrokin pitäisi hankkia. Vai hauteessako ne mölöt nykyään lämmitetään?
Onneksi tässä on vielä aikaa valmistautua. Siirrän siis tämän aiheen pohdintaa vielä vähän myöhemmäksi.

Koska persoonallisuuteni on varustettu muutenkin äärimmäisen huonolla tilannetajulla ja ajatusta nopeammalla puheella, ei pieni hormonaalinen lisämauste päästä elämääni kovin yksitoikkoiseksi.

Tapahtuipa tänään aamulenkillä sellainen mukava koirakohtaaminen, jossa vastaantuleva omistaja varmisteli koirani sukupuolta - oman karvakorvansa kärsiessä juoksuajasta. Narttujen tutustuessa vastapuoli kertoi joutuvansa olemaan hyvin varovainen, koska "elämme aikoja joissa kaikki oravaa myöten tuntuu kelpaavan."
Ilman minkäänlaista alitajuntaistakaan varoitusta huomaan toteavani vastapuolelle ymmärtäväisesti: "Tiedän tunteen."
Taidan ulkoistaa koiralenkit toviksi hiljaisemmalle yksilölle.

Well done - sanoisin.

Lopuksi haluaisin jakaa teille parin päivän takaisen, iloisen hetken kokemukseni pankista. Se ei vaadi kuin pikkusen kilahtaneita ystäviä, erinomaista musiikkia ja tunnelma on valmis. Tää on elämää. <3
#onnellinen

Hormonikortti.

En tiedä mistä aloittaisin. Olen niin kiitollinen saamastani tuesta, kannustuksesta, ilosta ja onnentoivotuksista.
Kaikkein eniten hormooninhuuruista mieltäni iloisesti itketti vertaissiskojeni vilpittömät onnittelut. Toivottavasti tiedätte, miten paljon se merkitsee.
<3
KIITOS - ihan jokaisesta viestistä.

Miten se alkuraskaus meni sitten noin niinkun omasta mielestä?
Ympärivuorokautinen pahoinvointi tuli yllätyksenä ja naaman kukinta kuin syksyisellä omenapuulla on myös varsin uutuudenviehättävää.
Paino putosi muutaman kilon, mutta on kaikkien odotusten mukaisesti lähtemässä nyt jyrkkään nousukiitoon. Alan myös vahvasti epäillä, että kyseinen yksilö kasvaakin vatsani sijaan takapuolessani.

Luin, että mielihalut voivat myös kieliä jonkin sortin puutostiloista ja kropan tarkoitus on vain vaistonvaraisesti viestittää näistä puutostiloista mielihalujen kautta. Ihan jännittää tietää, minkälaiset puutostilat onkaan Polly-karkkien takana.

Sattuipa yhtenä yönä niinkin, että nälkä yllätti kesken unien. Kuiskasin vierustoverille vihjeen nälästä ja jo 45 minuutin kuluttua söimme kebabia sängyssä. Keskellä yötä. On pakko arvostaa kumppanin panostusta. Katsoi varmaan omaksi parhaakseen täyttää toiveet välittömästi, kun näki hormonikortin vilahtavan.

Pollykarkit ja kebabit ovat nyt kuitenkin historiaa, koska olen motivoitunut aivan uudenlaiselle levelille ruokavalion suhteen. Kiitos rakkaan ja kaikkien aikojen itsekurin omaavan vertaissiskoni, joka tuli lempeän ruoskansa kanssa hätiin. <3
Käsi ylös kuka on kuullut nämä lupaukset ennenkin? Tällä kertaa vilautan kuitenkin syöpäkortin lisäksi hormonikorttia - sitä en olekaan vielä käyttänyt.

Edelliset raskaudet ovat menneet täysin "syö kahden edestä" ja "kerrankos sitä" -ajatusmallilla. Suklaata paloi niin paljon, että ihan hävettää. Tällä kertaa ajattelin suojella itseäni syövältä
ja paneutua vauvan hyvinvointiin. Alku onkin ollut varsin tehokas. (Heti pollykarkkien ja kebab annoksen loputtua.)
Sokereiden lisäksi välttelen myös vehnää ja suosin gluteenittomia tuotteita. Kuitenkaan juhlapöydissä omia eväsrasioita mukana kantamatta. Ei kuulu tapoihin.

"Monen naisen rinnat kasvavat, ja voi olla aika hankkia uudet rintaliivit. Rinnat voivat myös olla hyvin arat."
Vaan kun kaikki melonit eivät arista eikä kasva. Etenkään tällaiset tunnottomat, muovimalliset. Ei kiristä, ei purista.
Eikä näistä kasaan kurotuista selkäfileistä muuten tule maitoakaan. Ei pisaraakaan vaikka joka puolella kovasti imetyksestä halutaankin kerta toisensa jälkeen jo keskustella.
Tässä on aihe, johon aion paneutua myös tulevien kirjoituksien aikana. Imetys on meinaan näissä möhömahapiireissä aika kova sana. Hyvässä ja pahassa.


Selkäfileistä puheenollen - kävin hiljattain kirurgiani tapaamassa, kun oikeaan rintaani oli ilmestynyt pieni herneen kokoinen patti. Aikansa tutkittuaan kirurgi kävi hakemassa ehta-aidon implantin ja löi sen kouraani. Implantissa oli pieni pisaran muotoinen nyppylä. Kyseinen patti sijaitseekin siis implantissani ja kuuluu pakettiin. Laittoi varmuuden vuoksi kuitenkin ajan maanantaille rintojen ultraan. Katsoi hänkin varmaan parhaaksi jättää hormonihuuruiset pelkotilat väliin.

Nyt lähden täyttämään kaapista tullutta, pyhää yksiötäni jälleen ravinnolla.
Palataan taas ihanat <3

Never say never.

Kirjoitan nyt ensi kertaa ajatuksiani, jotka eivät ole julkaisuakelpoisia välittömästi. Koska aika kullittaa muistoni kuitenkin nopeammin kuin osaatte kuvitellakaan, on tämä postaus pakko kirjata ylös nyt. (Kirjoitettu kuukausi sitten)

Siitä on lähes 4 vuotta, kun sain syöpädiagnoosin. Todellinen kuolemanpelko jysähti elämääni juuri sinä syksyisenä päivänä (josta en kyllä todellisuudessa muista juuri mitään).
Kaiken taistelutahdon keskellä mietiskelin salaa poistumistani, arkkuani ja muuta mustaa. Eniten vuodatin kyyneliä miettiessäni, kuinka lapsille ikinä voisi kertoa äidin ennenaikaisesta poistumisesta. Kuinka he pärjäisivät?

Kun aloin ymmärtämään ettei aikani tullutkaan vielä, pelko sai uudenlaisen merkityksen. Se kulkee olkapäällä, muttei ole mielessä kaiken aikaa. Muistuttelee itsestään vain silloin tällöin kun kolottaa. Päätä, selkää, keuhkoja - jopa kolotus varpaassa kasvattaa mielikuvituksen metastaasinomaisiin svääreihin. Mutta vain joskus.

Aikaa kului ja aloin iloitsemaan elämästä lisää ja jo ennestäänkin kiireinen elämäni sai aivan uudenkarheat purjeet alleen. Lähdin etenemään elämässäni yhä lujempaa. 
Eikä siinä mitään - onpahan tullut koettua ja elettyä oikein kunnolla. Ihan vain just in case.

Iloitsin myös nuoruuden haaveestani haluta lapsia liian aikaisin ja liian löyhin perustein. Ilman koulutusta tai tulevaisuuden suunnitelmia. Halusin äidiksi.
Haaveeni kävi toteen ja nyt aarteeni ovat jo 11 ja 7 vuotiaat. Onneksi ehdin kokea tämänkin, ennen kuin potkaisen tyhjää.
<3 

Syövän ja eron jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että näin on hyvä. Kaksi lasta on valtava lahja ja perheeni valmis. Syöpähoidot tuskin edes mahdollistaisivat uusia aarteita. Saatika alati perseelleen menevät parisuhteet.

Mutta. Never say never.

"Käy joskus elämässä sellainen tuuri,
että löytyy se rakkaus valtavan suuri.
Ja kun sitä kaikkein vähiten odottaa,
jokin onnea lisää vain kuljettaa."

Olen viettänyt menneet viikot onnen, pelon ja kiitollisuuden sekaisissa tunnelmissa. Siinä missä jalkani leijuvat reilusti pilvien yläpuolella, palaan toisinaan surun ja myötätunnon tunnelmiin ajatellessani syöpäsiskojani tai ketä tahansa, joiden vastaava haave ei koskaan käy toteen. Yhtäkkiä en uskallakaan iloita onnestani. Haluan salailla ja piilotella sitä.

En kirjoita vertaissiskoistani juurikaan blogissani ja erityisesti siskojen poismenosta kirjoittamatta jättäminen on saattanut herättää monissa myös kummastuneita reaktiota.
En sytytä virtuaalikynttilöitä, jaa muistokirjoituksia. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö sure.
Totta hitossa suren. Ja muistelen. En vain tee siitä näyttävää karnevaalia.

En itseasiassa ole pystynyt aikoihin olemaan aktiviinen edes vertaistukiryhmissämme, jotka olivat minun syöpäsirkukseni aikaan korvaamattomia. Olen halunnut sulkea ison osan syövästä pois elämästäni päästäkseni itse eteenpäin.
Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että erityisesti tämä kevät on ollut vertaisryhmässämme massiivisen synkkä aikakausi. Yhä uudelleen ruudulle ilmestyvät levinneisyysuutiset luovat väkisinkin vertailua omaan syöpään ja itsensä tutkiskeluun äärimmäisyyksiin saakka. Panikoidun.

Haluaisin olla tukena, mutten enää osaa. Sitten yritän, mutta oikeiden sanojen valinta tuottaa tuskaa. Laitan sydämen. Vain kertoakseni, että olet ajatuksissa.

Silitän taas vatsaani ja palaan miettimään elämääni. Olen kiitollinen. Olen onnellinen.
On paljon ajatuksia, joista haluan kirjoittaa ja seuraavat postaukset tulevat sisältämään ripauksen hormoonimyrskyä.

Tiedän, että tulen menettämään tämän postauksen myötä ison kourallisen lukijoita ja ymmärrän sen täysin.
Kaikki tunteet sallittu.
<3

Mikään elämässä ei ole itsestäänselvää. Päivä kerrallaan <3

Elämäniloa horjuuttavat paholaiset. Ja muuta lomakivaa.

Just kun meinasin tulla tänne avautumaan alati jatkuvasta blogitauostani ja siitä, miten kesä meni hujauksessa, niin jo se pukkas semmoset helteet, ettei kukaan pääse vitsailemaan Suomen vähälumisilla juhannuskuvillakaan.

Tokkiinsa tästä helteestä pitää nyt nauttia ja vannon että tänään kovasti yritin. 
Ensin yritettiin ystäväni kanssa Oittaan Angry Birds -puistossa josta käteen jäi lähinnä ampiaisenpistos ja jalkaan uunituore hanhenpaska.

Fiiliksen kadottua lopullisesti siirryttiin yrittämään niin perkeleesti lisää 20 kilometriä tutumpaan ja turvallisempaan vesialueeseen, kunnes ampiaiset ihan kuin kettuillakseen päättivät olla taas läsnä.

Jopa autontankkaus keskeytyi niinkin yllättävään ongelmaan, kuin helmoihin pyrkivä ampiainen.
Tankkauspisteen "cancel" -nappi on muuten yllättävän hidas tosipaikan tullen. Oli lähellä, etten hylännyt pankkikorttiani sen siliän tien.

Jotta kyllä se on niin, että elämänilollakin on rajansa ja mun uskoni kesään loppui nyt. Kääntymys talven lapseksi on vahvasti läsnä.

Todellisuudessa loma on ollut hieno ja tapahtumarikas muutenkin kuin näiden lentävien paholaisten osalta. Kuten elämäni nyt yleensäkin tapaa olla.
Otettiin ripaus kaupunkitunnelmaa Turussa ja Porvoossa. Jälkimmäinen Haikon kartanon lahjaksi saadulla majoituksella tietysti.

Kaupunkilomien jälkeen piipahdus Hästön saaristossa loi hetkellisen rauhan ennen kotiinpaluuta. Lukuunottamatta vesiteitse tapahtunutta yhteisaktiviteettia, josta olisikin pari valittua sanaa kerrottavana.

"Näin tiedät onko suhteesi kestävä" -tuubaa on joka mediatuutti täynnä. 
Kuulkaa, jos joku sen tietää, niin se on kymmenen minuutin kajakki. 
Kokeilkaa vaikka.
#ÄLÄmelo #lopeta #äläkeikuta #äläliiku #annaminä #mitäsäteet #hiljaa #annatännese #rantaanheti #nyt

Mutta kaiken se kestää. Myös kymmenen minuutin kajakin.

Ja joku tässä salatussa parisuhde-elämässäni on kuitenkin mennyt oikein, sillä en muista olleeni koskaan näin tasapainoisessa tilassa yhtäjaksoisesti. 
(Pikakiukkuja ei lasketa. Kuuluu pakettiin - sanovat.)

Joku voisi epäillä sairastavani tämän (ja monen muun) kirjoituksen perusteella jonkin sortin jakomielitautia, mutta ei hätää - kyseessä on vain turhan runsaan määrän elämäniloa täynnä olevan, tavallisen kottaraisen ylibuukattu ja aivan viivojen yli väritetty naisenmieli.

Värittää pitäisi myös tämä vahvan lomalookin saanut, naamaksikin kutsuttu, kulmakarvoihin peittynyt laaja yläalue ja siinä tämän kottaraisen elvyttää Lumene.

Kyllä kuulkaa - kusti polkasi aivan ihanan kesäpaketin Lumenen toimesta ja vaikka kusti polkasikin sen verran rivakasti, että luomiväritkin vaihtoivat asemaansa rasioissa, niin emme anna sen häiritä. Kokeiluun menee joka ikinen ja siitä showsta lisää pian <3


P.S. Kuvausputkeen en ole vielä päässyt, kun tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista, mutta pulssi tuntuu yhä.
<3

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan pe...