Elohopean lailla.

Halusin äidiksi 15 vuotiaana. Vielä enemmän 17 vuotiaana.
Tulin äidiksi "lopulta" 19 vuotiaana.
Se oli elämäni onnellisin hetki.
Olin täysin vakuuttunut, että olisin yksi parhaimmista äideistä, mitä maa päällään kantaa.
(Kunnes sain omia lapsia)

Alku näytti lupaavalta, mutta vuosien varrella "vuoden äiti" -palkinnot ovat etääntyneet käsistäni. Eilen huusin lapsilleni kirosanan.
"JUMALAUTA" lipui suustani kuin luonnostaan. Vuoden äiti -pokaalin säihkerippeet katosi kauas horisonttiin.

Esikoiseni oli helppo vauva, helppo taapero, helppo leikki-ikäinen ja yhä vain helppo murrosikäinen.
Tyyntä myrskyn edellä - sanovat. (Möykätköön sitten vanhainkodissa)

Kuopukseni sen sijaan vain antoi ensimmäisen vuoden aikana ymmärtää pääseväni helpolla, kunnes hänelle kasvoi nopeat jalat. Ja kädet. Ja ajatusmaailma.
Omasta loputtomasta tahdosta nyt puhumattakaan.

Kärsimätön-kuopukseni ajoi minut uupumuksen partaalle. En osannut lainkaan suhtautua tähän alati vipeltävään yksilöön, jonka korvat olivat lähinnä vain koristeena päässä.
Väsyin, turhauduin ja koin epäonnistumista äitinä.

"Kulta, älä avaa sitä ovea vielä"
*Pieni käsi siirtyy painamaan kahvaa*
"Kaapo. Ei avata sitä ovea vielä, ettei koira karkaa."
*Kahva painuu alemmas ja ovi avautuu raolleen*
"KAAPO! OVI KIINNI NYT."
Seuraa pienen pojan hämmentynyt katse kera jämäkän toteamuksen:
"Ei tartte huutaa!"
Eipä.

Noudin elohopeaani kerta toisensa jälkeen päiväkodista negatiivista palautetta peläten.
Sitä ei kuitenkaan tullut.
Sen sijaan päivästä toiseen raportti piti sisällään palautteen, miten iloinen elohopea minulla onkaan. Iloinen, eloisa ja musikaalinen.

Miksi en itse kyennyt näkemään sitä?
Sen sijaan huomasin miten vilkas, rauhaton, levoton, vauhdikas, äänekäs, tottelematon ja väsymätön poika minulla on. Ja tällä pojalla niin jumalattoman väsynyt äiti.

Siinä missä muut keskittyivät tuhatjalkaiseni vahvuuksiin, minä jämähdin heikkouksiin.

Sain vinkin perheneuvolan olemassaolosta.
Tartuin tarjoukseen. Skeptisesti, mutta kuitenkin.
Teimme yhteistyötä päiväkodin, perheneuvolan, sekä toimintaterapeutin kanssa.
Ja luojan kiitos tehtiin.
Tämä korvaamaton yhteistyö sai minut näkemään, ettei pojassa mitään perustavaa laatua olevaa valmistusvikaa ollut - minun asenteessani oli.

Vuosia on mennyt ja poika on yhä sama vauhdikas, iloinen ja musikaalinen tuhatjalkainen.
Yhteinen matkamme on ollut työläs, mutta myös palkitseva.
Toisinaan poika tiedostaa levottomuutensa jo itsekin.

"Kaapo, jos sä nyt saat nukkua siinä, niin sä osaat käyttäytyä - eikö niin?"
"Okei. Sovitaanko, että saan vaikka neljä mahdollisuutta?"

On suorastaan viihdyttävää katsoa ja kuunnella kepposkuopukseni tempauksia.
Kun mikään ei ole enää tuikitavallista.

Sen sijaan, että jalkapallopelissä maalivahti seisoisi skarppina keskellä maalia - meidän pelissä hän voi varsin hyvin riippua vaikka maalin verkossa.
Keinuminenkin sujuu vallan upeasti myös jalat oikosellaan taivasta kohti.

Kai myös tiesitte, ettei esimerkiksi hammashoitolan odotustilan penkki ole välttämättä vain pyllyä varten? Siinä on päälaenkin ihan hyvä olla.
Ja kuka sanoi että hameet on tytöille? Elohopeakin sen tietää, miten hiton paljon mukavampaa on pukeutua liehukkeeseen kesähelteillä, kun kilkkeetkin uhkaa hikoilla.


Eikä sovi unohtaa menneen viikon tuomaa muistoa - kun tuo 6-vuotias magnustini tarjoutui osallistumaan kotitöihin ja nostamaan pyykit äitinsä puolesta.
Puoli minuuttia se vei, kun poika palasi kylpyhuoneesta ylpeänä puhisten:
"Huhhuh. Homma hoidettu."


Siinäpä kuivuvat. Lattialämmitys ja kaikki.
Kaapon lailla <3

Nämä kokemukset tuovat päälimmäiseksi mieleen kiitollisuuden.
Kiitollisuus tästä räiskyvästä duosta - ja äitiydestä. Elämästä.
Vanhemmuus - niin vaikea, mutta palkitseva laji.

Jaxuhali vanhemmuuteen.
Vielä isompi siitä haaveileville.
<3

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan pe...