Vaivaisen haahkan pikkuiset projektit.

Kyllä se on semmonen homma, että Ikeareissut pitäisi kieltää pariskunnilta tyystin. Jos Alias -peli tai kymmenen minuutin kajakki ei vielä romuttanut parisuhdettasi, niin visiitti Ikeassa pyrkii yltämään kyllä takuuvarmasti lähes yhtä koviin tuloksiin.

Mutta kaiken se vaan kestää – sanovat.

Uusintareissu sängyn eri laidoilla nukutun yön jälkeen ja aivan uudella asenteella. Kera tietysti etukäteen käydyn kahden keskisen, mykkäkouluksikin kutsutun pariterapian pääsimme tavoitetilaan. Stressi vaihtui onneen yhteisymmärryksen vallitessa välillämme ja olohuoneen alkaessa muistuttaa haluttua lopputulosta.

Mutta hommahan muuttuu kuin naisen mieli, emännän keksiessä vielä yhden ruokailutilaa täydentävän palapeliprojektin. Tässä kohtaa on arvostettava miehen toimivaa itsesuojeluvaistoa, jonka avulla hän liukeni töihin hyvissä ajoin ennen palapeliräjähdystä.
Kuvanottohetkellä itse neiti ideamaisterikin on jo vetäytynyt työmaalta päälimmäisenä tunteena turhautuneisuus ja pyhä viha.
Vähän nolostuminenkin tällaisen kuvan julkaisusta, mutta hittojako sitä todellisuutta kaunistelemaan.
Stressittömiä ei viime viikot ole ollut myöskään tämän viattoman ulkokuoren omaavan karvaleidin ansiosta. 
On käynyt niin, että karvaleidillä on alkanut vähän rakko falskaamaan. Nyt on ravattu "tuloksetta" kahdella eri eläinlääkärillä selvittämässä mistä moinen vuoto on saanut alkunsa.
Jos ongelma on näiden luppakorvien välissä, vaatii se varsin mielenkiintoisia toimia. Yritä tässä nyt sitten miellyttää naisen mielen omaavaa spanieliakin. Tehtävä ei takuuvarmasti tule olemaan helppo, mutta toivoen, ettei kyseessä ole mikään vakava sairausperäinen oire, teen kaiken voitavan yrittäessäni parantaa edes luppakorvien välimaastossa tapahtuvaa ajatuksenjuoksua.

Mitä omaan vointiini tulee, niin kyllä tässä aika vaivaista haahkaa aletaan olla. Öiden viihteestä vastaavat selkäkivut ja päivien ratoksi rööperiin rantautuneet liitoskivut ovat tuoneet elämääni aivan uutta tunnelmaa.
Kyllä siinä saa luppakorvan lenkilläkin mielikuvitus ottaa roolia, kun sujuvan kyykyn sijaan allekirjoittanut pussittaa koiranpaskaa nelinkontin samalla toivoen aukotonta suunnitelmaa mahdollisesta ylösnousemuksesta.
 Mutta nyt nautitaan kun vielä voidaan – sanovat. 

Hormoneilla täytetyn, vilkkaan mielen kootut temput.

No nyt ne hormoonit sen viimeisen tempun teki. 
Kaikkien niiden yläasteaikaisten, sukkapuikkoangstisten  pakkokäsityövuosien jälkeen sain muuan iltana elämäni kuningasidean. Haluan puikot. Ja lankaa.
Hattua täytyy nostaa elämäni miehelle, joka kaikkien lukuistenkin päähänpistojeni jälkeen luo suuntaani lempeän katseen ja toteaa kylmän viileästi: "Haetaanko heti?"
Ja niin haettiin.
Kotiin palatessamme, puikot ja langat sylissäni selasin googlen läpi "superhelpot" "tyhmälle" "aloittelijalle" "epätoivoiselle" -hakusanoja vahvasti käyttäen. Helpoimmatkin ohjeet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä tekniikantasoni ollessa "oikea ja nurja" -luokkaa. Jopa neliön mallisten patalappujen ohje oli ylivilkkaille aivoilleni liikaa. 
Jotain sieltä kuitenkin löytyi - ilokseni villasukkaohjeet "for dummies" mutta niiden aika ei ole vielä. Lähdetään nyt ensin tällaisesta suorakaiteen muotoisesta taideteoksesta, jonka lopputuloksen lupaan tuoda teille ilmi välittömästi sen valmistuessa. Kävi miten kävi.

Olen myös äitiys-aktivoitunut ja alkanut tuottamaan kotona asioita vauvaa varten, vaikka aikaa tämän Toopelin syntymään on vielä usean kuukauden verran.
Pikkuista pyykkiä on nyt pyöritelty koneessa ja viikattu kaappiin. Tiedän kyllä kokemuksesta, että tämä ensimmäinen pyykki syntymättömälle on aina paras. Sen jälkeen niskapaskapyykkiä ei pidä enää juuri minään.
Kokosimme myös pinnasängyn makuuhuonettamme täyttämään. Mies yritti kyllä tiedustella, miksi haluan ahtaan makuuhuoneen jo nyt, mutta siihen lienee vain yksi selkeä vastaus. "Koskasiksi."
Ja siellä se aito 70-luvun häkkyrä nyt on. Koko ajan tiellä.

Eikä liene kenellekään yllätys, että lähes nolasin itseni pienen pienen patjaostoksenikin vuoksi.
Kas kun 70-luvulla oli pinnasängyt ilmeisesti ripauksen lyhyempiä kuin nyt, joten Ikean patjassa oli himppasen liikaa fylliä. Kiitos kuitenkin kätevän vetoketjullisen päällisen, ajattelin leikata patjaa sisältä sopivammaksi. Vetoketjua ei vain saanut auki, kun siitä puuttui sellainen käytännöllinen vetoklipsi.
Väänsin ja käänsin pihdeillä "vetoketjuvaunua" suuntaan jos toiseen, mutta kiinni pysyi.
Nappasin kiukuissani ohjeet, kuitin ja patjan kainaloon ja lyllersin takaisin Ikean asiakaspalvelun jonoon vilkaisemaan kädessäni kiukusta rypistynyttä ohjetta; Kuvassa selkeät ohjeet, kuinka vetoketjuvaunu vaatii klemmarin avautuakseen.
Luojalle kiitos, en ehtinyt tiskille asti. Nöyränä poistuin patja kainalossa takaisin kotiin klemmaria etsimään. Ja kuinka ollakaan, ohjeita noudattamalla vetoketju oli auki.
Herra paratkoon, miten selviydyn itse syntyvän tuotteen kanssa.

Terveysrintamalla sen verran uutta, että sain ihan muina mummoina sydänseurantalaitteen hiljattain vuorokaudeksi tarkistelemaan, että käyrä ei ole hiljattain suoristumassa.
Olen saanut syöpähoitojeni aikana sytostaattia ja täsmälääkettä, jotka kuormittavat sydäntä melkoisesti. Nyt kun sydän on erityisen kovilla huolehtiessaan myös tarpeiden riittämisen sisälläni kasvavalle ihmeelle, oli syytä tarkistaa että sydämeni jaksaa tehdä hänelle annetun työn kunnialla.
Sydämeni suoriutui tehtävästä vain muutamin miinuspistein rytmihäiriöiden ottaessa omaa sooloa arjessani. Lisälyöntejä on tavallista enemmän, mutta koska ovat kovin lyhytkestoisia, ei niille tällä hetkellä tehdä mitään.
Se vaivasen haahkan päiväkirjasta.

Kasvatus ja kakkulat.

Kakkulat on kotiutuneet ja voi duudeli että olen iloinen. Niin on nyt kirkas ympäristö ja voin leikkiä olevani aavistuksen viisaampi. Pienestä se onni taas putkahti.

Menneen viikon aikana on muutenkin ollut varsin onnellisia hetkiä. Sain lasteni isän ja hänen puolisonsa tuoreimmat lainavarpaat yhdeksi aamupäiväksi hoitoon. Sydänhän siinä pakahtuu, kun tuollainen 1-vuotias touhupetteri pistää kotiin uutta elämää. Koirakin sai oman pienen perskärpäsen ja suoriutui tehtävästään erinomaisella tyyneydellä.
Eilen testasimme lasten kanssa uuden lähikahvilamme, jossa kattava lautapelivalikoima ajoi meidät Afrikantähden ja Kimblen tarjoamiin voittotaisteluihin. Tuli hetkellinen onnistumisentunne äitinä kun annoin taas kaiken huomioni vain ja ainoastaan aarteilleni. Kahvin ja munkin voimalla tietysti. Sellainen sokeriton ja gluteeniton "onnistuminen."

En ole normaalissa arjessa äiti, joka istuu kaikki päivät lastenhuoneen lattialla rakentamassa palikkatornia, vetää muskaria tai askartelupajaa iltapesuihin saakka ja lopulta loruttelee lapset uneen kattavalla kirjallisuudella.

Olen äiti, joka hoitaa kotityöt ja arjen velvollisuudet lastenhoidon ohella. Vaadin lapsiltani itsekseen leikkimisen jalon taidon. Kehoitan toisinaan olemaan häiritsemättä omaa, tärkeää toimintaani. 
Mitä käyttäytymiseen tulee, vaadin paljon. "Kiitos" ja "anteeksi" lienee tärkeimmät viestit, joiden merkitystä en voisi painottaa enempää. Tämän osion onnistuminen on näkynyt vahvasti mm. suojatien ylityksessä, jossa poikani heiluttelee kiitoksia niin, että ote omasta pyörästäkin tahtoo lipua irti käsien riittämättömyyden myötä. Myös punaisissa valoissa seisovat autot kiitetään.
Erityisen lämmintä mieltä äidille tuo aarteiden poistuminen bussista, jossa huonokuuloisempikin kuski tavoittaa lasteni kiitokset.

Riehumisesta sisätiloissa olen ehdoton. Joskus räiskähdän omasta mielestäni ehkä turhan kevyinkin perustein.

Vastapainoksi pyrin kuitenkin antamaan jokaisesta päivästä hetken vain ja ainoastaan lapsilleni. Toisinaan isommankin hetken, kun arjen muut velvollisuudet sen sallivat. Rakastan niin että näkyy, kuuluu ja tuntuu. Rakkaudesta ei säästetä. Niin kiire ei koskaan ole.

Riehumiselle ja erityisesti elohopeani jalkojen vipinälle on oma aika ja paikkansa. Joskus se ei katso edellä mainittuja, mutta sitten mietitään keinoja niihin hetkiin.
Myönnän, että tiukkapipoisena kasvattajana on ollut haasteita oppia ymmärtämään elohopeani erityistarpeita. Luojan kiitos olen kuitenkin kehittynyt, vaikka matkaa vielä onkin. Elämän verran.

Saas nähdä miten kasvatuslinjat pitää kolmannen kohdalla. Ei aavistustakaan, miten tässä käy.
<3

Reviiri laajentuu.

 Muuton jälkeinen purku sujuu erinomaisesti. Kiitos reilun kokoisen kellarin, johon mielelläni työnnän laatikoita, joiden kylkeen on vihjailtu menneisyydestä.
Tavarat alkavat löytää pikkuhiljaa paikkaansa (muualtakin kuin kellarista) mutta hieman kolkkoa tuntuisi vielä olevan. Paitsi makuuhuoneessa, joka voi kepeästi kantaa nimeä "kellari numero kaksi".  Sinne kun saa niin kätevästi piilotettua kaiken vierailta ja omiltakin silmiltä.
Seiniin sisustaminen ei ole koskaan ollut vahvuuksiani, joskaan ei sisustaminen ylipäänsäkään. Käynnissä oleva projekti koostuukin nyt sisustuslehtien ja blogien aktiivisesta pläräämisestä, josko sieltä jotain vinkinjuurta hyppäisi silmiin.

Asunnon yksi osuus on kuitenkin tällä hetkellä ylitse muiden. Aina haaveilemani naaman kampauspiste. Ikinä sellainen ei vain ole mahtunut kotiini. Nyt oli sen aika. Todellisuudessa en osaa edes juurikaan meikata, mutta onhan se vaan niin kaunis ajatus. <3
 
25. raskausviikko on pyörähtänyt käyntiin ja olo on kuin ryhävalaalla konsanaan. Väittivät rakenneultrassa poikaa pieneksi, joten on toivottavaa hänen vain pitävän leveistä asuinneliöistä. Reviirin laajentuessa radikaalisti takapihan puolelle lienen saaneeni tarpeeksi selkeän vihjeen alushousukokoelmani päivityksen ajankohtaisuudesta. Vihje ilmeni jotakuinkin alushousujen jäämisenä puoliperstankoon jumiin.
Note to self: Jos  ei mene, niin ei mene. Luovuta.

On jopa jokseenkin huvittavaa lukea kaavoihin kangistuneista raskaussovelluksistakin, kuinka "tunnet jo varmaan rintojesi suurentuneen" tai "olisiko jo hyvä aika miettiä tulevaa imetystä."
Itselleni paljon realistisempia kysymyksiä olisi: "tunnetko takapuolesi jo kasvaneen? Olisiko aika hankkia suuremmat alkkarit?"

Haluan kuitenkin nyt muistuttaa, että kehoni jokainen ylimääräinen muhku on täysin tervetullut. Minä se vain olen. Ihminen. Nainen. Äiti. Itsekuriton, mutta kiitollinen hormonimyrsky.
Palkintoa tietysti odotellessa.

Näissä tunnelmissa ratkean suklaaseen ja istahdan nauttimaan tästä kynttilänvalosta. Hyllystä lisämausteeksi pikku kirjasen verran rakkautta <3
(Leena Yliportimon Small talkia rakkaudesta)

Oma koti ei niin mallis.

Työreissusta palattu ja voi taivas että oma koti tuntuukin ihanalta paikalta. Keskeneräisenäkin.
Tänään oli siitä spesiaalitilanne, että hain kotiin vain nuorimmaiseni – esikoisen nauttiessa mummon huomiosta.
Päätin, että tämä päivä on poikaani varten eikä tule hetkeä jossa hänen tulisi kadota pelimaailmaan. 
Kaikkein tärkein sääntö itselleni oli, etten osaltani myöskään uppoudu puhelimeen vaan olen läsnä. Niin kuin ennen vanhaan, kun vielä hiihdettiin kesät-talvet kouluun ja iloitiin käpylehmistä.
Niin ja oltiin läsnä. Sehän se pointti oli.

Olen aikaisemminkin kertonut elohopeastani, joka maustaa päivän kuin päivän. Hyvässä ja pahassa. Vaikka kuinka valmistaudutaan kohti onnistunutta päivää, voi lopputulos olla kaikkea komiikan ja katastrofin väliltä. Tänään kerättiin pistekori kukkuralleen erinomaisella yhteistyöllä ja se on jo kirjoittamisen arvoinen asia.

Meidän päivän onni koostui yhdessä pyöritellyistä lihapullista, brownieluomusten taiteilusta –unohtamatta viimeisteltyä välineiden (ja suklaisten suupielien) puhdistamista. Ilta huipentui rentouttavaan saunahetkeen kylpyhuoneeseen viritetyn lastenmusiikin kera ja rentouttavaan juttu- ja satutuokioon iltapedissä.
Ihan muina niksipirkkoina haluaisin myös mainita poikani innovaatiosta saunasta puuttuvan löylysetin tilalle. Vedellä täytetyllä leivontakulholla (täyttöastia) ja lääkeruiskulla saa paljon viihdyttävämmät löylyt. Ei sillä 20 millin kertasuhinalla Sauna-Timoa vielä löylytetä mutta kepeään perhekäyttöön oikein hauska lisä.
Päiväni piristys oli kuitenkin tiskikoneen täytössä auttava ja kesken kaiken siitä myös katoava elohopea, joka palasi tovin kuluttua tuiki tärkeän tiedoitteen kanssa sorvin äärelle. 
Kääntöpuolella tiedoitetaan luonnollisesti likaisista astioista, eikä voi kuin ihmetellä kuinka olisimmekaan pärjänneet ilman tätä informaatiota <3

Kävimme hiljattain kiivasluontoista keskustelua elämäni ihmisen kanssa aiheesta "muuttotavaroiden purku" ja siitä aiheutuneet, äärimmäisen poikkevat näkemyserot. Nyt ei ole kysymys sisustuksesta vaan purkuaikataulua koskevista seikoista.

Siinä missä mies haluaa purkaa ja elää yhtä aikaa, haluan minä vain purkaa. Hirveellä törinällä kaikki paikalleen ja sitten vasta eletään. Nyt miehen rykiessä ympärivuorokautista työpäivää ja minun istuessa ikävissäni tässä muuttolaatikkokaaoksessa, olen vaihtanut (mieli)puolta.
Enemmän kuin haluaisin purkaa, haluan nyt istua tässä ja odottaa kotiin saapuvaa kainaloa johon käpertyä. Teinhän myös tänään poikkeuksen purkuaikataulussa viettäessäni laatuaikaa elohopeani kanssa. 
Eikä siinä vielä kaikki. Rykäsen itseni likoon nyt kahden kuvankin verran todisteeksi itselleni siitä, että olen sinut tämän kaaoksen kanssa. 

Olisihan se jo ihanaa laittaa tänne kuvia valmiista kodista, jossa olisi sisustuslehtiainesta kerrakseen. Sen sijaan laitan kuitenkin kuvan todellisuudesta, jossa silitysrauta asuu olohuoneen hyllyllä ja valtaosa muuttolaatikoista keittiönpöydän välittömässä läheisyydessä. Eikä sovi unohtaa kaikkien fengshuiden aateliaa; M&M:n karkinpunaista lastenpyyhettä osana ruokailusisustusta. 

Meissä kaikissa asuu pieni Innon Marko.

Reissuhommia ja siunausta.

Olen parhaillaan työmatkalla kohti Tukholmaa ja elämäni ensimmäistä kertaa oman hyttini valtias. Huomaan vanhentuneeni kertalaakista, kun hyttini ohi juovuksissa keinuvat ja hölmöjä huutelevat teinit  saavat otsaryppyni aktivoitumaan.
Koska edes muutuin itse tuosta juopuneesta teinistä alati tuhisevaksi kääkäksi? Tapahtuiko se kenties automaattisesti ylittäessäni 30 vuoden rajapyykin vai onko pakkoalkoholittomuuteni nostanut kateuskäyrän viisaria mojovaan ojoon? Kyllä kääkällekin pari lasillista viiniä toisinaan maistuisi. Myönnän.
Joku tässä hyttiin linnoittautumisessakin kyllä viehättää. Oma hetki omille ajatuksille, muiden keräillessä huomisen krapulaa. Hautautua nyt tänne lakanoihin ilman, että tarvitsee selvittää tiensä muuttolaatikkomuurin läpi.

Raskaushormonien täyttämässä keskuudessa kajahti ilmoille kysymys kummiudesta.
"Montako kummia lapsenne saa?" Tässäpä oiva aivoriihi.
Meistä vanhemmista ei kumpikaan kuulu kirkkoon, joten kirkollisen toimituksen vuoksi kummeja ei ole syytä hankkia. Lienee kuitenkin vaihtoehtoinenkin kummius, joka ei vaadi/velvoita pyhää uskomusta tai Räsäsen Päivin siunausta.

Itse koen, että kummius on jo vähän sukupuuttoon kuollut juttu. Raskaushormonien täyttämässä mielessä extratärkeiden ihmisten pyytäminen kummiksi on ihana ajatus. Kuin kunnianosoitus. Itsekin vain sen tunteen ja tärkeyden osoituksen myötä haluaisin lapselleni kummit. Ajatustasolla.

Kauniin ajatuksen taustalla on uskomus, että nämä henkilöt tulevat olemaan lapsen elämässä niin myötä kuin vastamäessä aina ja iänkaikkisesti. He käyvät läpi tuon teinin kriisit ja vaikeudet, kun vanhempien tuki hapuilee.
 Kuinka monella näin on?

Todellisuudessa kummi potee huonoa omaatuntoa ajanpuutteesta tai unohtuneesta syntymäpäivästä.
Etsii vimmatusti viimetinkaan jäänyttä kummilusikkaa ja pohtii, jatketaanko lusikointia nyt sitten joka vuosi aina hamaan tappiin asti. Myönnän täyttäväni kummina nämä kriteerit.
Jos kummina on pariskunta, ei tarvita Sherlockin taitoja väittäessä, että valtaosassa erotilanteita ainakin toinen kummi häviää lapsen elämästä kokonaan.

Sen sijaan, että määrittelisin lapselleni tietyn määrän näitä "erityisihmisiä", olisin paljon kiitollisempi ja toiveikkaampi kaikkien niiden ihmisten läsnäolosta, jotka ovat elämässämme aktiivisesti nytkin. Kummiutta pitäisi mielestäni siis hieman päivittää ja uudessa versiossa automatisoida kaikki nämä meille jo tärkeät ihmiset "kummeiksi". Ei pelkästään syntyvälle hellantuutelillemme vaan ihan koko köörille.
Tai sitten kummikysymys muotoiltaisiin jotakuinkin uudelleen: "Poika tuli. Pysykkös siinä jatkossakin kun oot niin tärkeä? Kiitos." <3
Vai mitäs tuumaatte?

P.S. Käykää antamassa pusu elämänne aarteille välittömästi, jos teillä on siihen mahdollisuus. Elämä on tänään taas muistuttanut rajallisuudestaan. Muistakaa kertoa, että rakastatte. Vaikka vain muuten vain. <3

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan pe...