Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2016.

Tiedän tunteen.

Oi selkäfileiden ultra ja puhtaat näkymät.
Niinhän siinä kävi, että rintojen ultrassa ei ilmennyt mitään uusia muutoksia. Rinnan alueen kipuilut johtuvat mitä todennäköisimmin palautuvasta tunnosta tai hormonien huonosta huumorintajusta. Pelin nimi on "täytetään selkäfileet leikisti maidolla."

No jokainen maalaisjärjen omaava varmasti ymmärtää, ettei selästä revityt – saatika muovi-implanttien täyttämät kannut täyty pisarallakaan maitoa.
Tämä on kuitenkin aihe, johon törmään nyt tässä "siunatussa tilassa" valtavan usein.

Kaksi aarrettani on pitänyt huolen, että alkuperäisistä Dolly Partoneistani otettiin irti kaikki mikä lähti. (Syöpä sitten niistä lopuista.)
Lähes vuoden se molempien kohdalla vei, ennen kuin täyteläiset D-kupin hinkit oli riutunut A-kupin tyhjiksi kansallispuvuntaskuiksi.
Jokainen imetyshetki oli kuitenkin kaiken sen arvoista.

En ole mikään imetystä palvova ja sitä alati suitsuttava ihmistyyppi. En arvostele päätöksistä jättää imettämättä omasta …

Hormonikortti.

En tiedä mistä aloittaisin. Olen niin kiitollinen saamastani tuesta, kannustuksesta, ilosta ja onnentoivotuksista.
Kaikkein eniten hormooninhuuruista mieltäni iloisesti itketti vertaissiskojeni vilpittömät onnittelut. Toivottavasti tiedätte, miten paljon se merkitsee.
<3
KIITOS - ihan jokaisesta viestistä.

Miten se alkuraskaus meni sitten noin niinkun omasta mielestä?
Ympärivuorokautinen pahoinvointi tuli yllätyksenä ja naaman kukinta kuin syksyisellä omenapuulla on myös varsin uutuudenviehättävää.
Paino putosi muutaman kilon, mutta on kaikkien odotusten mukaisesti lähtemässä nyt jyrkkään nousukiitoon. Alan myös vahvasti epäillä, että kyseinen yksilö kasvaakin vatsani sijaan takapuolessani.

Luin, että mielihalut voivat myös kieliä jonkin sortin puutostiloista ja kropan tarkoitus on vain vaistonvaraisesti viestittää näistä puutostiloista mielihalujen kautta. Ihan jännittää tietää, minkälaiset puutostilat onkaan Polly-karkkien takana.

Sattuipa yhtenä yönä niinkin, että nälkä yllätti …

Never say never.

Kirjoitan nyt ensi kertaa ajatuksiani, jotka eivät ole julkaisuakelpoisia välittömästi. Koska aika kullittaa muistoni kuitenkin nopeammin kuin osaatte kuvitellakaan, on tämä postaus pakko kirjata ylös nyt. (Kirjoitettu kuukausi sitten)
Siitä on lähes 4 vuotta, kun sain syöpädiagnoosin. Todellinen kuolemanpelko jysähti elämääni juuri sinä syksyisenä päivänä (josta en kyllä todellisuudessa muista juuri mitään). Kaiken taistelutahdon keskellä mietiskelin salaa poistumistani, arkkuani ja muuta mustaa. Eniten vuodatin kyyneliä miettiessäni, kuinka lapsille ikinä voisi kertoa äidin ennenaikaisesta poistumisesta. Kuinka he pärjäisivät?
Kun aloin ymmärtämään ettei aikani tullutkaan vielä, pelko sai uudenlaisen merkityksen. Se kulkee olkapäällä, muttei ole mielessä kaiken aikaa. Muistuttelee itsestään vain silloin tällöin kun kolottaa. Päätä, selkää, keuhkoja - jopa kolotus varpaassa kasvattaa mielikuvituksen metastaasinomaisiin svääreihin. Mutta vain joskus.
Aikaa kului ja aloin iloitsemaan …