Siirry pääsisältöön

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä!
Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia!
Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.

Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni nöyrän hämmentyneesti vastaan, mutta muistutteli että aikani on vasta ylihuomenna. Arvaatteko, minkälaisen epätoivon 12h paasto ja hormoonit yhdessä saavatkaan aikaan? Saman päivän aikoja ei koko Etelä-Suomen alueelta löytynyt ja lopetin puhelun epätoivoiseen huokaukseen: "en pysty tähän enää toiste."

Koska olin joka tapauksessa samaan syssyyn matkalla syöpäklinikalle ylimääräiseen, sovittuun kontrolliin, päätin kilauttaa heille epätoivoissani ja toiveikkaana mahdollisesta sokerirasituksen toteuttamisesta syöpäklinikan laboratoriossa. Sain vihreää valoa puhelimessa nuorukaiselta, jonka lupauksen tunsin jo puhelimessa olevan tyhjä kuin Brooken katse.

Laboratoriossa tunteeni realisoitui laboratoriohoitajan kertoessa, ettei heillä ole kyseiseen toimenpiteeseen tarvittavaa glukoosiliuosta. Olen yleensä sosiaalisesti skarppi kuin harppi ja pidän messuhymyn viimeiseen asti ollessani tyytymätönkin, mutta nyt vain jokin paaston aiheuttama sosiaalinen tunnesuoni katkesi ja yllätysitku saapui keskuuteemme. 

Kiitos kuitenkin valtavan sympaattisen laboratoriotädin, joka poistui hetkeksi huoneesta ja palasi kera uutisen: "Kuule, mäpä tilasin sulle nyt tuolta toisesta sairaalasta putkea pitkin sen liuoksen. Menee hetki. Me selvitään." Ja me selvittiin. Paasto venyi kaiken kaikkiaan 16 tuntiin (!!!!) mutta mä selvisin.
Lisäpontta tutkimuksesta selviämiseen toi syöpälääkärini tapaaminen, joka kertoi syöpämarkkereiden olevan priimaa. "Niin on hyvät, ettei paljon paremmaksi voisi mennäkään."
Ei siis viitteitä syövänkään uusimisesta. Jehna!

Juuri hetki sitten saamani tiedon mukaan minulla ei ole raskausdiabetestä. Sen sijaan haimani ansaitsee palkinnon erittäin hyvästä insuliinintuotannosta. Ja onko ihmekään, kun olen siedättänyt sitä sokerilla jo niin helvetin monta vuotta. Rakkaan ystäväni sanoja lainaten: "Ei raukka paremmasta tiedäkään."
Yhteistyömme – ja vaikka mammajooga Benin ja Jerryn tapaan jatkukoon siis tulevaisuudessakin.


Kommentit

  1. Hihhih hahaa...anteekisi. On vaan niin västäräkkiä, että en voinut olla hymyilemättä..:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein hyvä, etten sentään itkua aiheuttanut :D <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.
Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason v…

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …