Siirry pääsisältöön

Vielä kun voi osa 2 - kera yllätyksen

Sarjassamme "vielä kun voi" oli kahdenkeskisen leffan mentävä aukko ja toteutimme tämän osion eilen illalla. En ole vielä onnistunut keksimään irtokarkeille korvaavaa tuotetta elokuviin, joten tälläkin kertaa – kiireestä huolimatta – ehdin kuin ehdinkin kerätä itselleni inhimillisen pussin syntisiä herkkuja. 

Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, ettei allekirjoittaneen kottaraisen kanssa kaikki mene aina kuten toivoa saattaisi. Varsinkaan, jos tämän eturepun kanssa pitäisi istua kahden tunnin ajan samassa, pienessä penkissä kertaakaan nousematta. 

Kävipä vallan niin, että elokuvan puolessa välissä kankun alla tuntui jotakin sinne kuulumatonta. Nostin hanuria sen verran, että sain avokämmeneni tiedustelemaan tilannetta. Raportti oli hyvin selkeä; Irtokarkkipussi oli keikahtanut lupia kyselemättä ja kourallinen suklaakarkkeja oli onnistunut livahtamaan kankun alle lämpimään. Kun asentoa ja painopistettä vaihtaa tarpeeksi monta kertaa samalla penkillä, on materiaalilla ollut melkoinen etuoikeus hakeutua mahdollisimman laajalle alueelle – miellyttävästä lämpötilasta puhumattakaan.
Nostin kauttaaltaan ruskean käteni hanurini alta ja mietin mitä tehdä. Paperia ei ollut käsillä – leffaa sen sijaan vielä oli. Tunnin verran.

Päätin huljauttaa lirauksen vettä pullostani kädelle, mutta heilautus oli sen verran holtiton että maksimoin elokuvanautinnon kaataessani valtavan määrän vettä housuilleni. Kuten fiksut jo ehkä päättelikin, oltiin tilanteessa jossa epämukavuusalue oli laajentunut takapuolen lisäksi myös housujen etupuolelle.

Tuli siinä vaan mieleen, miksi jätin sen pitkän neuleen kotoa lähtiessä laittamatta. Miksi laitoin sen lyhyen.
Sillä kertaa jäätiin katsomaan lopputekstit.

Olen myös aktivoitunut sairaalakassin osittain pakkaamiseen. Sisältä löytyy nyt osiot "äiti" ja "vauva". Isän osuus on vielä hieman auki.

On olemassa myös hienoinen mahdollisuus, että pidän mustavalkoisesta aika paljon.

Olen myös aloittanut aikanaan virkkauskärpäsen purressa projektin nimeltään "vaunulelu". Tiedättehän - sellaiset vaunuissa killuvat härpättimet. Haaveilin vain erivärisistä, helisevistä palleroista, mutta kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta projektini kaatui totaaliseen epäonnistumiseen ja turhautumiseen. Projekti saatettiin päätökseen tunnetiloin "fuck this shit."

Eilen sain vision uudelleen. Vaihdoin langat kankaaseen ja koukun polkimeen. Projekti on saatettu nyt päätökseen ja saatte siitä kuvaa pikimmiten. Paljastettakoon kuitenkin aviomieheni kannustavat sanat teoksen nähdessään: "Upeita, hani. Silmättömiä alkueläimiä".
Näinköhän maltatte odottaa.

Kommentit

  1. En malta odottaa! Seuraavaa postausta enkä myöskään uutista pikku-ihmisen saapumisesta. Kirjoitat niin hauskasti ja vaikutat ihanan aidolta ihmiseltä. Sellaiselta, jonka toivoisi omaksi ystäväkseen, eikä varmasti olisi tylsää!
    Terkuin, aika pitkäaikainen lukija :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olipas kauniisti kirjoitettu, kiitos <3 Ja maltti tässä loppuu kyllä itse kullakin. Jännityksellä odotan mitä kaikkea tässä ehtii vielä tapahtua. Ja tylsää ei elämä ole - sen olen kyllä itsekin pistänyt merkille. Valtavan ihanaa alkanutta ja eritoten aurinkoista kevättä sinulle ja isoiso kiitos että jaksoit jättää tämän kommentin <3 Kyllä piristi päivää!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.
Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason v…

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …