torstai 9. maaliskuuta 2017

Pyhän yksiön avajaiset osa 1

No nyt on ruudun takana niin paljon asiaa, hormonihuuruja ja laaja skaala tunnetiloja, etten takaa tämän postauksen järkevyydestä, mutta annetaan sen tulla juuri sellaisena kuin se on tullakseen. 

Joogaava huumoriveikkomme on siis saapunut pyhän yksiön ulkopuolelle, joten lienee palattava aikaan jossa vuokrasopimus oli yhä voimassaoleva. Kertoa, kuinka (hitaasti) kaikki ihmeellinen tapahtui. 

Nukuin käynnistystä edeltävänä yönä neljä tuntia. Muu aika meni jännitykseen. Saavuimme synnärille sovitusti perjantai aamulla toteamaan, että vauva on pysäköinyt itsensä risti-istuntaan, jalat edellä saapuvaksi. Käynnistysaikeet tyssäsivät jotakuinkin vanhoilla suunnitelmilla siihen. Pohdimme vaihtoehtoja ja päädyimme kääntöyritykseen pyhän yksiön päältä. 

Ajatus oli vähän karmaiseva, että toisen hyväksi havaittu jooga-asento väännettäisiin väkisin väärin päin. Kiitos kuitenkin kahden sinnikkään lääkärin, tehtävä onnistui täydellisesti ja pää vaihtui pyllyn tilalle toivotusti. Tuskatonta se ei ollut, mutta mitä vain alatiesynnytyksen vuoksi.

Jotta uutta pyörähdystä ei päässyt tapahtumaan, rykäistiin hommat siltä istumalta käyntiin asettamalla ballonki rööperiin – tarkoituksena raotella niitä yksiön ovia. 
Ballonki tuli pois jo neljän tunnin jälkeen, mutta supistuksia ei näkynyt eikä kuulunut joten oli aika kolkutella yksiön ovelle. Lääkäri napautti melko aggressiivisen koputuksen ja kalvot puhkesivat toivotusti. Voin väittää, että se ylsi gynekologisista ronklaamisista parhaille pisteille, mitä epämukavuusasteikoilla lasketaan. 
Ja voi luoja sitä tulvaa, joka pulputtikin sitten lopun iltaa. Epämiellyttävää? Kyllä. Pakollista? Kyllä, jos haluttiin homman etenevän ja se jos mikä oli tilanteessani varsin järkevää. Oli hieman myöhäistä todeta, että "pidetäänkin se huumoriveikko siellä vain."

Siinä sitten kärvisteltiin enemmän ja vähemmän alkaneiden supistusten kanssa palttiarallaa 8,5 tuntia  osaston seiniä ihaillen. Lopputuloksena supistusten totaalinen lopahtaminen.
Tässä vaiheessa käynnistysprosessia oli takana 15 tuntia. Turhautunut voisi olla yksi hyvä adjektiivi kuvaamaan tunnetilaani. Anoppi sen hyvin viestillään tosin kiteytti: "Isäänsä tullut. Lähtemiset on aina vähän vaikeita. Siellä se varmaan miettii että mitä se pakkaa ja mihin se pakkaa."
Allekirjoitan täysin.

Siirryimme synnytyssaliin kokeilemaan uusia häätömetodeja ja alettiin tykittämään suoneen oksitosiinia. Olin NIIN toiveikas nopeasta etenemisestä. Mutta ei. Kehoitin kunnioitettavasti vieressäni valvoneen aviomiehen siirtymään jonkin sortin lepovaiheeseen ja salista löytyikin – ei ihan tähän tarkoitukseen täydellisesti sopivaa, mutta käyttökelpoinen – puolityhjä säkkituoli, jonka mies levitti lattialle ja itsensä sen päälle. Pakko myöntää, että näky oli hellyyttävä. Lattialle uupunut tuleva isä, joka ei herännyt vaikka massiivinen joukko lääkäreitä oppilaineen piipahti salissa tutustumaan tilanteeseeni. Pyysin heitä olemaan armollinen tukihenkilölleni, sillä tarvitsin hänen suuria tukivoimiaan myöhemmin.

Kuusi tuntia buustitippaa ja päädyin ensimmäiseen kipulääkkeeseen. Jonkin sortin morfiinijohdannainen piikki iskettiin olkavarteen ja siirryin hetkeksi synnytyssalista ajattomuuteen. Verrattakoon kokemusta sellaiseen hetkeen, jossa jo saavutetun hiprakan jälkeen päätyy hankkimaan vielä ne kuuluisat viimeiset "se vaikutti eilen vielä hyvältä idealta" -drinkit baaritiskiltä. Ajoi kivunlievityksenä asiansa, mutta ei siinä kauan nokka tuhissut, kun tilanne oli jo vaihtunut takaisin todellisuuteen – leikkiin nimeltä "tartu ilokaasuun."

Synnytystä ollessa takana 22 tuntia olin vihdoin saavuttanut niin kivuliaan pisteen, että toivoin, rukoilin ja vaadin saada epiduraalin. Ja toiveeni toteutui. Tämä on kivunlievitys, jonka puolesta liputan niin että soi. Ensimmäinen annos tarjosi kolmen tunnin täydellisen tunnottomuuden. En tuntenut supistuksen hiventäkään, vaikka niitä piirtyi käyrille muutamien minuuttien välein. Sain nukuttua ja päivitettyä tietysti tilannetiedot taustajoukoille. Synnytyssomeksikin kutsutaan. Kolmannen – ja viimeisen annoksen kohdalla aloin huolestua sen riittämisestä ponnistusvaiheen yli, joten hoputin kätilöitä tarkistamaan yksiön pääoven tilanteen. Halleluja ja luojalle kiitos – ovet olivat sepposen selällään avajaisia varten.
Mies hereille ja muija puuskuttamaan.

Puolen tunnin viimeistelyn jälkeen sininen, kauttaaltaan vauvankinan peittämä rääpäle nostettiin rinnalle. Kuva kertokoon tunnelmat. Kipua, verta, hikeä, kyyneliä ja silkkaa rakkautta. Siinä vuorotellen pussailin miestä ja poikaa. Levitin rakkauden ilosanomaa kaiken kokemani jälkeen molemmille. Ja voi pojat miten paljon voi rakkautta riittää 31 tuntia synnyttäneessä kottaraisessa.
<3

Tarkoitus oli kertoa vielä kotiinpaluusta sekä siitä koituneesta onnesta ja takapakistakin, mutta palaan niihin jatko-osassa. Juuri nyt en taas hormonihuuruiltani kykene. Ja on tässä kyllä alakertakin sen verran mielenkiintoisissa kiputiloissa, että on pakko nousta ottamaan douppia. Tämän te varmasti halusittekin tietää siinä missä minä sen teille kertoa.

Valtavan suuri kiitos kaikille myötäeläjille, tukijoille ja lukijoille. Toivottavasti tiedätte, miten paljon jokainen viestinne merkitsee siitäkin huolimatta, etten ole niihin juurikaan ehtinyt reagoida. Lukenut olen jokaisen. KIITOS ja byäääää <3

13 kommenttia: