Juhlalta haisevan peikon menestystarinoita

Kävipä muuan yönä sellainen hassun hauska tilanne, että rääpäleen yösyötöllä jo viikkoja kestänyt rohina yltyi raskaaksi hengitykseksi – näin hieman hätääntyneen äidin silmin jopa hengenahdistukseksi. Kurvasimme klo 03.30 Lastenklinikan päivystykseen näyttämään lääkärille täysin tyytyväistä, rohisematonta, puhdasta ilmaa puhaltavaa poikaa. 
Tällaisena hetkenä sitä toivoisi lääkärin kysyvän jotain muuta, kuin "oliko teillä siis jotain muutakin huolenaihetta kuin tämä mahdollinen nuha?" Oli ehkä nähnyt jonkin kuivuneen räkänokareen pojan nenänpielessä. Kovasti yritin selittää kotona nähtyä jokseenkin pelottavaa tilannetta, mutta huumoriveikkomme antaessa hoitajille leveimpiä hymyjään oli "idiootin" leima jo tatuoitu tiukasti otsalohkoon.
Palasimme kotiin mukana kasa univelkaa. Rohinat jatkuu, mutta neuvolassa suoritetun määräaikaishuollon perusteella mistään vakavasta ei ole kyse. Seuraamme. 

En ole juurikaan ehtinyt kirjoittelemaan kun on ollut vähän haipakkaa. Kuten esimerkiksi puutarhahommia ja sen sellaista.

Olen katsokaas sellainen ihmistyyppi, joka innostuu milloin mistäkin ja kokeilunhalu on suuri, mutta on kaikessa aivan käsittämätön katastrofi. Ja tämä ei ole mitään huomionhakuista käänteispsykologiaa vaan ihan rehellinen "keskittymiskykyni on kuin kultakalalla" -tunnustus.
(Siltävaralta tiedoksenne, jos se jollekin olisi vielä jäänyt epäselväksi.)

Otetaanpas nyt esimerkkinä nämä jo äsken mainitsemani puutarhahommat. Siinä missä minä ja lapset räpellettiin multien ja siementen kanssa, yritti aviomies kertoa googleosaamisellaan vinkkejä onnistuneeseen yrttikasvatukseen. Arvostan, mutta en kuuntele.
Meikäläisen kasvatus menee niin että laitetaan multaa, ripotellaan siemenet – jotakuinkin koko pussi yhteen ruukkuun – ja kastellaan. Ja sitten vain toivotaan parasta.

Ja uskokaa tai älkää – olen kyllä varsin tietoinen mm. taimivälifaktoista joita en kuitenkaan noudata, koska kuvittelen onnistumisprosenttini olevan huomattavasti suurempi mitä enemmän siemeniä ripottelen. Tiedän jonkun ottavan tämänkin lajin vakavasti. Itse en siihen pysty.

Tässä kasvaa muistaakseni tomaattia. Tai jotain basilikan ja ruohosipulin väliltä. Yhtään en muista mutta hirveän innoissani olen jo näistä vihreistä huituloista.

Toinen ongelmani kohdistuu pään alueelle. Yläpään. (Alapään ongelmien annettakoon pysytellä blogin ulkopuolella)
Olen aina ollut surkea meikkaaja. Kautta aikain meikkivoiteeni on ollut väärän väristä, kulmat piirrelty sinne tänne ja huulipunat hienon startin jälkeen lopulta kuitenkin leuassa.
"Countour" on sanana tuttu mutta sisältönä vieras. Näinpä turvauduin työn myötä tulleen gaalaillan ehostautumisessa osaavampien ystävieni tukeen. Ja taivas varjele miten taitaviksi taikureiksi he osoittautuivat.
Kiitos hovitaikurit Juli ja Pauliina <3

Ja sitä faktaa, etten todellakaan näytä tältä herätessäni vahvistakoon aviomieheni seuraavan aamun sanat: "Tiedäthän hani että rakastan sua niin paljon, vaikka sä juhlalta haiseva peikko oletkin."
<3

P.S. Olen rohkaistunut Instagramin tarinatoimintoon. On kaikkien etu että pysyvät palvelussa vain vuorokauden ajan. 

Keskivertoa matalammat "syvät vedet"

Esikoiseni syöksyessä hirvittävää vauhtia kohti teini-ikää, hänen täytettyään juuri 12-vuotta tulee väkisinkin ajateltua elämää vähän syvemmin. (Ottaen kuitenkin huomioon allekirjoittaneen vähän keskivertoa matalammat "syvät vedet.")

Olin 19-vuotias kun sain esikoiseni. "Liian nuori" – sanoisi joku. Juuri sopiva  – sanon minä.
Olen miettinyt paljon itseäni äitinä silloin ja äitinä nyt, enkä tiedä kuinka kultaiseksi aika on muistot hinkannut mutta en usko muuttuneeni vanhempana kovinkaan radikaalisti. Rakkautta, rajoja ja räiskettä on ollut silloin ja on sitä on myös nyt.
En ole koskaan ollut se äiti, joka ei raaski antaa vauvaa hoitoon tai muiden hellittäväksi. Päinvastoin – osaan arvostaa myös omaa mielenterveyttäni, joka kaipaa hetkiä ilman lasta sekä isovanhempien tarpeita saada viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Ilman että kyylään ja ohjeistan vieressä.

Myönnän toki kirjoittaneeni esikoisen kohdalla kahden A4 -mittaisen käyttöohjeen isovanhemmille heidän huolehtiessa ensi kertaa kullannupustani kokonaisen yön yli. Tällä kertaa saattaisin tiivistää manuaalin yhteen.

En myöskään ole äiti, joka selviytyisi kahden vaippaikäisen kanssa järjissään, joten keskimmäisen synnyttyä koin 4 vuoden ikäeron erinomaiseksi. Ja kaksi lasta täysin riittäväksi. Kun (elohopeaksikin kutsuttu) lapsi numero kaksi sai jalat alleen, oli päätös lapsiluvun täyttymisestä ilmiselvä.
Puun takaa yllättänyt syöpä ja sen tuomat riskit vahvisti päätöstäni. Uuden parisuhteen koittaessa toin varsin selvästi ilmi, etten aio tai voi enää lisääntyä. 
Kuuluisat viimeiset sanat. Ja terkkuja täältä vauvakuplasta.
Pelkäsin tätä kolmosta odottaessani enemmän kuin koskaan aiemmin. Syövästä iän tuomiin riskeihin ja siitä aina sytostaattien aiheuttamiin vaurioihin. Puhumattakaan omasta elämästäni raskauden jälkeen. Fyysisestä ja henkisestä jaksamisesta – kehon ymmärtäessä ettei tässä olla enää 19 vuotiaita sirpukoita. Pelkäsin menettäväni otteen ystäviini, joiden elämäntilanne ei vastaa enää omiani. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä pelko vapauden vähyydestä. 

Mutta kappas – vauvan ollessa 6 viikkoinen löydän itseni yksin kotisohvalta täydellisessä hiljaisuudessa rääpäleen kyläillessä isänsä mukana isovanhemmilla. 8 tuntia aiemmin aviomies tiedusteli mahdollisuuttaan ottaa vauva mukaan lähtiessään kylille. Nostin hattua ja toivotin iloa matkaan.
Kiitos ykkösluokan aviomiehen ja korvaamattoman tukiverkon – tiedän että selviämme.
<3

Näistä kasvavista ykkös ja kakkosyksilöstä en sitten olekaan niin varma. Sitä kuvittelee vauvavuoden olevan rankka, mutta taivas varjele mitä sieltä on vielä tulossa.
Keskimmäiseni muistuttaessa korvien killuvan vain koristeena päässä, keräsin eilen vanhemmuuden epäonnistumiskorin kukkuralleen ja saavutin pisteen jossa olin valmis lyömään kasvatushanskat lopullisesti tiskiin. Nyt on taas yön verran kerätty asennetta (ja vähän univelkaakin) joten tänään uuteen nousuun muistuttaen itselleni, että olen hyvä. Ja eritoten riittävä.
Kumpa saisin edes ripauksen omien vanhempieni kaltaisia kasvatusonnistumisia näiden omieni kanssa. Ei meikäläisestäkään priimaa tullut, mutta pyrin porskuttamaan kuitenkin kunniallisesti.
*Mustalammas joka perheessä sir – kaksi omassani." 

*Siteerattu kaikkien aikojen lastenelokuvasta Leijonakuningas.

Kevennettäköön loppuun vielä tunnelmaa hilpeällä pääsiäisyllätyksellä, jossa oikean syöttöasennon ja suupielen falskaamisen seurauksena selkäfilehinkkini pääsi leikkimään "muka toimivaa" meijeriä. BUHAH!
Kyllä oli naurussa pitelemistä nähtyäni tämän meijeritoteutuksen.
Sanovat, että hullulla on halvat huvit ja tyhmällä ilmaiset. Ei pidä paikkansa. Nää korvikkeet on ihan helvetin kalliita.

Sukkula epätoivoon.

5 viikkoa vauva-arkea takana ja ai jehna miten alkaa synnytyshormonien tuomat valvomisvarat ehtymään. Vaikka rääpäle on helppo kun mikä, on jokainen nälästä vihjaileva yöllinen älähdys sukkula epätoivoon. Tämän nimenomaisen epätoivon hetkellä käymme pikaisen neuvottelun aviomiehen kanssa siitä, kumman keho on sillä hetkellä massiivisesti raskaampi. Kevyempi nostaa hanurinsa ja lähtee meijerihommiin.

Yöneuvotteluissa on toki olemassa riski, jossa saavutetaan äärimmäisen haipakka oikotie suoraan aviokriisiin, mutta olemmekin tehneet herrasmiessopimuksen jossa unihattarainen tiuskiminen tai minkäänlainen riidan haastaminen klo 00.00-9.00 välillä on ehdottomasti kielletty. Tämä sopimus astui voimaan heti sen mustan yön jälkeen, jossa toinen totesi rievun pudotessa lattialle: "vittu" ja toinen tästä univeloissa provosoituneena otti jämäkän "anna minä jos on noin saatanan raskasta" -moodin. Ei näin.

 Ihan hävettää myöntää, kuinka raskaana koemme yöheräilyt vaikka toiset valvovat koliikkivauvojen kanssa yöstä toiseen ja suoriutuvat silti päivän askareista pienen ikäeron sisarusten kanssa. Nostan hattua näille vanhemmille kuin HSL lippujen hintoja konsanaan. Isosti ja usein.

Ja mistäkö tietää kärsivänsä univeloista? Kun ystävä pyytää kahvia ja kahvikupin sijaan ojennat hänelle tuttipullon. Diagnoosi on vuorenvarma.

Katkonaisista yöunista huolimatta yritän suoriutua äidin roolista kunniallisesti. Joskus extrakunniallisesti, kuten eilen leipoessani porkkanasämpylöitä. Tämäkään laji ei kuulu vahvuuksiini ja leipomieni luomusten työnkuva olisi voinut laajentua helposti syötävistä myös ammuksiin. Tätä taikinaa ei pelastanut edes luotettava keittiökumppanini menneisyydestä. Itse Kenraali Kenwood. Resepti sai nimekseen "kivenkovat porkkanasämpylät" ja ymmärtänette miksi en teille reseptiäni nyt jaa. Se ei olisi kenenkään edun mukaista. Pysyköön sellaisena "salaisena reseptinä" johon ei kajoa enää kukaan.
Kädentaitojen loppukevennyksenä kerrottakoon tarina muistakin vastaavista taidoistani.
Tapahtuipa muuan aamuna laboratoriossa, jossa hoitaja jutusteli vapisevalle tyttärelleni rauhoittaakseen tunnelmaa:

- "Onpas sulla ihana panta. Olet varmaan itse virkannut."
- "Äiti virkkasi."
- "Niin, äiti vähän varmaan aloitti alkuun ja sinä sitten viimeistelit."
- "Ei, kyllä äiti teki tän kokonaan itse."
*Kiusallinen hiljaisuus*
Taidan siirtyä harrastamaan kuviokelluntaa.

Mutta hei! Tiedättekö sellaisia vanhempia, jotka kertovat ylpeänä vauvojensa ennenaikaisista kehitysaskelista? Kuinka Hilma Kerttuliina on kannatellut päätään jo ennen syntymäänsä ja miten Seppo Harrin Poika pyörähti selältä vatsalleen ja heitti bonuksena kuperkeikankin jo synnytyslaverilla. Minäpä tiiän. Olin itse yksi heistä kahden edelliseni kanssa. Tällainen ihmistyyppi kuvittelee, että jotakuta oikeasti kiinnostaa lapsesi pyörähdykset, ensimmäinen kiinteä kakka ja hampaiden lukumäärä. Mutta empiirisen tutkimukseni mukaan kiinnostuneita on todellisuudessa kaikki seuraavat: *tyhjä kenttä*.

Tämä kolmas ei anna aihetta ylpeillä etukäteistaidoilla. Hän näyttäisi olevan kuten isänsä – kaukana massasta. Aina tekemässä toisin kuin muut. Toisinaan tuntuu että hidastelee vaan piruuttaan.

Neuvolatädin nykiessä poikaa käsistä ylöspäin, rentouttaa rääpäle niska-hartia-seudun juuri niin löysäksi kuin se vain on mahdollista. Tarkistaessaan pään kannattelua asetetaan poika vatsalleen, jossa reaktionomaisesti vauvat alkavat työstämään päätään ylös. Tämä yksilö ei niin vällää, vaan asettaa päätään käsien väliin kuin mukavaa uniasentoa tyynystään etsien. Hittojako tässä kiire. Valmiissa maailmassa - joku joskus sanoi.
Isänsä poika.
Otetaan rennosti ja nautitaan elämästä. Tässä itsellenikin haastetta kerrakseen jalkojen viedessä jo kohti seuraavaa kokemusta.
<3
P.S. Instagramini toimii tällä hetkellä aktiivisempana kuin itse blogi, joten jos halajat nähdä vilauksia arjestamme, tämän kottaraisen löytää kyseisestä palvelusta nimellä "nunnuliina."
Ei laatutakuuta.

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan pe...