Juhlalta haisevan peikon menestystarinoita

Kävipä muuan yönä sellainen hassun hauska tilanne, että rääpäleen yösyötöllä jo viikkoja kestänyt rohina yltyi raskaaksi hengitykseksi – näin hieman hätääntyneen äidin silmin jopa hengenahdistukseksi. Kurvasimme klo 03.30 Lastenklinikan päivystykseen näyttämään lääkärille täysin tyytyväistä, rohisematonta, puhdasta ilmaa puhaltavaa poikaa. 
Tällaisena hetkenä sitä toivoisi lääkärin kysyvän jotain muuta, kuin "oliko teillä siis jotain muutakin huolenaihetta kuin tämä mahdollinen nuha?" Oli ehkä nähnyt jonkin kuivuneen räkänokareen pojan nenänpielessä. Kovasti yritin selittää kotona nähtyä jokseenkin pelottavaa tilannetta, mutta huumoriveikkomme antaessa hoitajille leveimpiä hymyjään oli "idiootin" leima jo tatuoitu tiukasti otsalohkoon.
Palasimme kotiin mukana kasa univelkaa. Rohinat jatkuu, mutta neuvolassa suoritetun määräaikaishuollon perusteella mistään vakavasta ei ole kyse. Seuraamme. 

En ole juurikaan ehtinyt kirjoittelemaan kun on ollut vähän haipakkaa. Kuten esimerkiksi puutarhahommia ja sen sellaista.

Olen katsokaas sellainen ihmistyyppi, joka innostuu milloin mistäkin ja kokeilunhalu on suuri, mutta on kaikessa aivan käsittämätön katastrofi. Ja tämä ei ole mitään huomionhakuista käänteispsykologiaa vaan ihan rehellinen "keskittymiskykyni on kuin kultakalalla" -tunnustus.
(Siltävaralta tiedoksenne, jos se jollekin olisi vielä jäänyt epäselväksi.)

Otetaanpas nyt esimerkkinä nämä jo äsken mainitsemani puutarhahommat. Siinä missä minä ja lapset räpellettiin multien ja siementen kanssa, yritti aviomies kertoa googleosaamisellaan vinkkejä onnistuneeseen yrttikasvatukseen. Arvostan, mutta en kuuntele.
Meikäläisen kasvatus menee niin että laitetaan multaa, ripotellaan siemenet – jotakuinkin koko pussi yhteen ruukkuun – ja kastellaan. Ja sitten vain toivotaan parasta.

Ja uskokaa tai älkää – olen kyllä varsin tietoinen mm. taimivälifaktoista joita en kuitenkaan noudata, koska kuvittelen onnistumisprosenttini olevan huomattavasti suurempi mitä enemmän siemeniä ripottelen. Tiedän jonkun ottavan tämänkin lajin vakavasti. Itse en siihen pysty.

Tässä kasvaa muistaakseni tomaattia. Tai jotain basilikan ja ruohosipulin väliltä. Yhtään en muista mutta hirveän innoissani olen jo näistä vihreistä huituloista.

Toinen ongelmani kohdistuu pään alueelle. Yläpään. (Alapään ongelmien annettakoon pysytellä blogin ulkopuolella)
Olen aina ollut surkea meikkaaja. Kautta aikain meikkivoiteeni on ollut väärän väristä, kulmat piirrelty sinne tänne ja huulipunat hienon startin jälkeen lopulta kuitenkin leuassa.
"Countour" on sanana tuttu mutta sisältönä vieras. Näinpä turvauduin työn myötä tulleen gaalaillan ehostautumisessa osaavampien ystävieni tukeen. Ja taivas varjele miten taitaviksi taikureiksi he osoittautuivat.
Kiitos hovitaikurit Juli ja Pauliina <3

Ja sitä faktaa, etten todellakaan näytä tältä herätessäni vahvistakoon aviomieheni seuraavan aamun sanat: "Tiedäthän hani että rakastan sua niin paljon, vaikka sä juhlalta haiseva peikko oletkin."
<3

P.S. Olen rohkaistunut Instagramin tarinatoimintoon. On kaikkien etu että pysyvät palvelussa vain vuorokauden ajan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan pe...