keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tarina pyrstöstä.

Mulla oli tuossa vielä pari kuukautta sitten tiukka periaate, etten erityisemmin jauha ulkonäköasioista. En jäisi sillä tavalla jumiin kun intternetti on muuten niin täynnä "olen hyvä näin" -sanomaa.
Kuitenkin tänään mun periaate lähtee vesittymään jotakuinkin tästä...

Kesä lähestyy ja jengi ottaa hirveän stressin ja ulkonäköpaineen. Pumpataan salilla – tai haaveillaan siitä – minkä ehditään ja mietitään minkämoisiin telttoihin ne joulukinkut piilottaisi kun aikataulu käy tänäkin vuonna vähän tiukaksi.

Edellisessä kirjoituksessani toin ilmi rakkauteni omaa kehoani kohtaan. Tajusin välittömästi tekstin julkaisun jälkeen mokanneeni täysin tilaamalla pari kuukautta sitten kymmenen euron arvoiset "Freddy-kopiot" suoraan Kiinasta. Kun halvalla sain. Teille jotka ette tiedä Freddyistä tuon taivaallista, toivotan ensisijaisesti "onnea" – ja seuraavaksi valaisen niiden nostavan kankkuja kuin Nykänen kuppia konsanaan.
Yhden ylimääräisen pakarasauman ansiosta ne luovat illuusion ryhdikkäämmistä kannikoista.

 Olin jo unohtanut koko tilauksen, kun posti kiikutti ne luukusta sisään. Vedin ylleni ja hämmästelin kymmenellä eurolla pakaroiden nousseen korkeuksiin, eikä polvitaipeitakaan enää kutitellut. Näytti siltä, kuin olisin oikeastikin tehnyt jotain kankkujeni eteen. Muutakin kuin syönyt.
Tunteet siirtyivät hämmästyksestä hävetykseen ja aina kepeään aggressiivilla höystettyyn päättäväisyyteen saakka. Ketä tässä on tarkoitus huijata ja miksi?

Aviomiestä on turha enää viilata linssiin. Hän jos joku on varsin tietoinen kankkujeni viemästä pinta-alasta. Sekä korkeus, että leveyssuunnassa. Muiden mielipiteitä en ole kiinnostunut edes analysoimaan. Sanotaan, että naiset pitävät huomiosta ja sitä on turha lähteä kieltämään. Mutta tahdonko huomion kohdistuvan nimenomaan pyrstööni?

Aivan hiton paljon mieluummin kuulen jonkun ihailevan tyyliini liittyvää yksityiskohtaa tai yhden parhaimmista ystävistäni toteavan tapansa mukaan vaikka silmälaseistani kaunistelemattoman ajatuksen: "no hyi!" mutta mitä helvettiä teen yksinkertaisen, ulkonäkökeskeisen henkilön ajatuksella "hyvä perse?"
(Aviomiestä ei lasketa, koska hänen tehtäviinsä kuuluu kehua pyrstöäni. Näytti se miltä hyvänsä)

Nyt jopa harmittaa, että ne kymmenen euron kankunnostajat on niin mukavat jalassa, eikä niitä kertakaikkisesti voi käyttää. Paitsi peittämällä huijarikankut pitkällä paidanhelmalla. Huijaukseni siis käsittää pakaroiden ihmenousemisen, sekä niiden peittämisen – at the same time.

Täten olen lähtenyt henkilökohtaiseen kapinaan ja rakastamaan kehoani yhä enemmän. Menin ja ostin lappuhaalarit. En tiedä onko muilla samanalaisia kokemuksia, mutta ainakin meikäläisen kohdalla takapuoli kertakaikkisesti häviää tällaiseen pukineeseen. Simsalabim vain. Eikä ne todentotta anna anteeksi piiruakaan. Ei nosta, ei tue. Ei edes yritä.
 Mikä voisi olla pahinta mitä tapahtuu kääriessäni kankut näihin henkseleihin? Muutakin kuin ettei ylimmät kankkunapit meinanneet mahtua kiinni.
Että joku ajattelisi tai toteaisi, että onpas huono perse? No voi hitsiläinen.
Jään henkiin.
Onko itsensä hyväksyminen siis vain asennekysymys?
Ehkä. Koen, että itse voin vaikuttaa miten vastaanotan kritiikin. Tai kehun. Sekin tuntuu olevan monille vaikeaa. Hyväksyä vilpitön kehu. Terkkuja vaan aviomiehelle, joka jo hyvän tovin on ladellut kauniita asioita vaimostaan saaden pitkään takaisin epäuskoisen tuhahduksen. Miehen luotsaama koulutus on kuitenkin mennyt perille ja sana "kiitos" kuuluu nyt vahvasti tällaisten tilanteiden repertuaariin.

Ja ennen kuin joku meikäläistä isompi ajattelee, että "mikä sinä olet mitään sanomaan" niin pitää muistaa, että kaikkien lähtökohdat on erilaiset. Itsensä hyväksyminen tai hyväksymättä jättäminen ei välttämättä liity painoon tai kokoon millään tavalla. Minun kehoni on nyt erilainen kuin ennen. Tilanne jonka joko hyväksyn tai en hyväksy.

Semmonen pikkunen tarina pyrstöistä. Tämä sama tarina voisi koskea myös ryntäitä tai vatsakumpuja, tai vaikka jotakin henkistä problematiikkaa mutta tämä pyrstöasia oli itselleni niin lähellä sydäntä että halusin valita nimenomaan sen.

Ja loppuun kerrottakoon terveiset 5-vuotis kontrollista Syöpäklinikalta. Läpi meni niin että heilahti. "Tällä syöpätyypillä viisi vuotta on erinomainen saavutus. Jos se ei ole uusinut nyt, on hyvin epätodennäköistä sen uusiutuvan enää laisinkaan."

Ei muutaku pyrstöt heilumaan. Mä oon elossa <3

lauantai 13. toukokuuta 2017

Vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen

Käyn Helsingin ydinkeskustassa paljon pikavisiiteillä anoppini asuessa huudeilla. Harvemmin tulee kuitenkaan käveltyä kaupungissa kuin muuan turisti – maisemia ja pikkuputiikkeja ihastellen. Tällä viikolla on kuitenkin tullut parikin kertaa viihdyttyä kyseisellä kylällä ja laajasta valikoimasta kahvilasuosikikseni on ehdottomasti noussut El Fant - Coffee & Wine bar (Katariinankatu 3.)

Ihana pieni – aavistuksen hippi kahvila, joka varsin lapsiystävällinenkin. Tilava inva-wc hoitopöytineen ja varavaippoineen tekivät vaikutuksen jälkikasvuni vääntäessä yllätyssonnat kesken kauramaitolaten.

Kuvista ensimmäinen ei ole El Fant, mutta sijaitsee tämän mahtipontisen pytingin välittömässä läheisyydessä.

Kuvassa näkyvä puuro oli oikein hyvänmakuista, mutta hirvittävän pahan tuntuista – koska manteliallergia. Tämä ei liene El Fantin vika.

Tänään tapahtuu vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen, nuorimman rääpäleeni jäädessä mummon ja papan hellään huomaan. Minä ja aviomies taitamme merimatkaa parhaillaan vuorokauden mittaisille rehveille Tallinnaan. Olen itsestäni valtavan ylpeä tiivistettyäni vauvan hoitomanuaalin vain keskimittaiseen sähköpostiin. Jälkitoimitettuja, suullisia päivityksiä manuaaliin keksin vain muutaman. 

Mies ideoi, että käyttäytyisimme näillä rehveillä toisiamme kohtaan kuin ensitreffeillä konsanaan. Totesimme yhteistuumin sen kuitenkin olevan silkkaa epärehellistä porinaa. Ei tässä auta enää esittää olevansa maailmankaikkeuden ainoa nalkuttamaton nainen, jonka suolisto vaan ei tuota pienintäkään tuulenvirettä.
Mistä sen ilon sitten repii jos ei yllätyshiljaisista yhteisen peiton alla.

Yhtään edelliseen lauseeseeni viittaamatta, matkaamme voi seurata pienin pläjäyksin Instagramin tarinaosiosta. 
<3

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Väliaikaista kaikki on vain

Parisuhdepäivitys huudettu.

Havahduin tuossa miettimään, että parisuhdehistoriamme käsittää alle kaksi vuotta ja jo nyt olemme saavuttaneet avioliiton lisäksi perheenlisää ja nähneet sen arkisimman arjen mitä avioliitto tarjoaa. (Melko kauan se tältä sutturalta taas raksuttikin...)

Sanottakoon, että suuri rakkaushuuma on kokenut lievän kolauksen yöheräilyjen ja siitä aiheutuneen väsymyksen myötä. Tämä näkyy kotitöistä nalkuttamisena lisääntyvissä määrin. Tällaisissa tilanteissa allekirjoittaneesta kuoriutuu ärsyttävä bitch, joka ei ravilaput silmillään pysty näkemään tarpeeksi vastapuolen osallistumista. Tilanne tosin raukeaa yleensä nartun ymmärtäessä olevansa ongelma itse. Nalkutuksen jälkeen päällimmäinen tunne on syyllisyys. Loppuhuipentumaan liittyy edellä mainitulla tunnetilalla höystetty itku – kera massiivisen rakkaudenpurkauksen.

Taivaan kiitos molemmille on päivänselvää, että tämä on vain väliaikaista. Siis raskaampi arki – ei avioliitto.

Ja jos jotain olen tässä elämäni aikana oppinut, niin onni on aivan hiton pieniä asioita toisen hyväksi.
Siinä missä itse hiivin aamuisin vauva kainalossa pois makuuhuoneesta ja pyrin takaamaan tuoreelle isälle mahdollisimman pitkät unet, osaa kyseinen mieshenkilö myös yllättää vaimonsa. 
Tänä aamuna heräsin klo 10.30 vailla mitään käryä kuluvasta vuodenajasta – joskin ihmeen virkeänä. Pikaisen "mikä maa mikä planeetta" -kartoituksen jälkeen kävi ilmi, että aviomies oli hipsinyt seitsemän jälkeen vauva kainalossa hoitamaan isommille naperoilleni aamupalaa ja siitä hilpassut koiran ja vaunujen kanssa lähes 2 tunnin mittaiselle lenkille. Tästä seurasi vaimon ylitsepursuava rakkaudenhuuma.
Näin sitä onnea ylläpidetään. Toisen huomioonottamisella. Ilman rahallista panostusta.
<3

Palasin lukemaan ajatuksiani 4 vuoden takaa Kutsumaton vieras -blogistani ja ilahduin suuresti huomatessani, etten ole juurikaan noista ajoista muuttunut. Tai viisastunut.
Tasan neljä vuotta sitten olin myös viljellyt itseironiaa postaamalla itsestäni seuraavan kuvan tekstillä:

"Kyllästyttääkö vanha pertsa sinua? Ei huolta - käännä se vain ympäri ja uusi look on valmis."

Tästä päästäänkin sukkelaa oikotietä somemaailmaan ja sikafilttereihin.

Taivas varjele miten huonolla itsetunnolla tämäkin suttura aikanaan varustettiin. Syystä tai toisesta olin jatkuvasti itsekriittinen. Peittelin muutamalla hiushaituvalla hörökorviani, pitkillä paidoilla löllöjä pakaroitani ja raskausarvilla rypistynyttä vatsaani. Rinnoiksikin kutsutuista, tyhjistä kansallispuvun taskuista puhumattakaan.

Kun syöpädiagnoosi lyötiin tiskiin ja se toinen vihaamani nahanretale vietiin, oli aika alkaa rakentamaan itsetunnon perustuksia. Ei sitä kaljuna paljon haituvilla korviakaan peitelty.
Voi sitä räkänaurua, kun silloinen naapurini ampui rohkeana lempinimellä "titlooppi". Siitä se eheytyminen varmaan pikkuhiljaa alkoi.
Kuulostaa melko kliseiseltä, mutta nyt voin sanoa vihdoin rakastavani kehoani. Kolmen lapsen, syövän ja muun elämän jättämät kilometrit on just mulle tarkoitettu. Tää on mun matkani.

Nyt Internet on Instagramineen päivineen täynnä kuvia, joissa olen kaikkea muuta kuin edustava. Kyllä mä somessa filttereitä käytän, mutta ei nekään perkele ihmeisiin pysty. Tässä mitään taikuri Luttisia olla sentään.
Miljoona kertaa tästä samasta asiasta puhunut, mutta heittäytykää heittäytykää!

P.S. Onnea on myös vaimonsa hiukset kähertävä aviomies. Ei huonosti ekakertalaiselta, vaikka 70-luku soittelikin jo kampaustaan takaisin.
Naamasta ei kukaan soitellut.